tiistai 17. syyskuuta 2013

Ruotsalainen sisustusliike on harvinaisella vierailulla Helsingissä



Sisustusarkkitehti Martin Edvardsson loi rohkeita yhdistelmiä Helsingin-näyttelyyn.

Seuraavien kahden viikon aikana kannattaa tehdä päiväkävely Kaivopuiston suuntaan ja vierailla antiikkiliike Galerie Donnerilla. Antiikkikauppias Arthur Aminoff on saattanut yhteen ruotsalaisen Svenskt Tennin klassikkohuonekalut liikkeensä antiikkiesineiden kanssa modernilla kuvataiteella höystettynä. Sisustusarkkitehti Martin Edvardsson on kollegoineen luonut silmiä hiveleviä kokonaisuuksia näyttelyyn, joka on Svenskt Tennin ensimmäinen Suomessa.

Galerie Donneriin sisustettu ruokasali.

Svenskt Tenn on tunnettu siitä, että sillä on vain yksi liike hienossa osoitteessa Tukholman Strandvägen viidessä. Kun kysyin, onko se mukana Helsingin Habitare-messuilla, mustiin pukeutuneet edustajat ilmoittivat vakavina etteivät he harrasta messuja lainkaan. Esineitä saa kuitenkin ostaa myös nettikaupasta, ja niitä liikkuu käytettyinä huutokaupoissa. Vanhan Svenskt Tenn -huonekalun arvo nousee iän myötä.

Kesäkalusteita.

Svenskt Tennin perusti Estrid Ericson vuonna 1924, ja kymmenen vuotta myöhemmin mukaan liittyi itävaltalainen suunnittelija ja arkkitehti Josef Frank. Kahden kärkihahmon kehittämästä rajoja rikkovasta sisustustyylistä tuli pian suosittu.

Kankaiden perusväreillä leikkivät kuviot ovat saaneet innoituksensa luonnosta. Tuolit ovat koostaan huolimatta helposti siirreltäviä, sillä ajatuksena on ollut kalustuksen helppo muunneltavuus. Pöydät ovat usein pyöreitä, sillä niihin pitää saada helposti lisätilaa yllätysvieraille.
Norsukangas sopii tietenkin kustaviaaniseen kultatuoliin.

Tyylissä on myös huumoria, mitä ankeissa suomalaiskodeissa usein kaipaa. Esimerkiksi käynee Afrikasta ideansa saanut norsukangas, jolla Galerie Donnerin näyttelyyn on päällystetty 1700-luvun kullattu tuoli. Kun Estrid Ericson rakastui panamahattuiseen mieheen, hän siirsi hatun pintakuvion tinaesineisiin.



Näyttelyn kaikki esineet ovat moderneja tauluja lukuun ottamatta myynnissä. Itse tarvitsisin ainakin kuusi kappaletta itäikkunalla komeilevaa ruokapöydän tuolia. Ne ostaakseen pitää kuitenkin vielä tehdä monta radio-ohjelmaa. Todella monta.

Svenskt Tenn Galerie Donnerilla, Merikatu 1, 17.-29.9.2013.

Keräilijän koti muuttui museoksi




Kävin kesäkuussa radio-ohjelmaani varten haastattelemassa keräilijä Panu Hakamaa. Tavaraa on hänelle vuosien saatossa kertynyt niin paljon, että hän on perustanut Orimattilassa sijaitsevaan taloonsa kokonaisen pullomuseon. Näyttelyssä on esillä 1500 esinettä, mutta lisää tavaraa löytyy kellarin kassakaapista ja hyllyiltä.

Hakama osaa keräilyn lisäksi kertoa esineistään kiehtovia tarinoita, minkä voitte kuulla valmiissa ohjelmassa keskiviikosta 18.9.2013 lähtien YLE Areenassa. Kaikkia aarteita emme missään nimessä ehtineet käydä läpi: esimerkiksi karamellipapereita, valokuvia tai puista pulkkaa, jossa on Mikki Hiiren kuva.

Orimattilan pullomuseo on kuulemma auki silloin kun Hakama itse on paikalla. Vuodesta 1987 lähtien museon ovet ovat olleet auki aina Vapunpäivänä.

Kaikki esineet on luetteloitu.

 
Karamellipaperit löytyvät kansioista.

 
Hakaman mukaan tässä on Suomen suurin viinapullo. Se on edelleen täynnä pomeranssiviinaa.
Keräilijä Panu Hakama kokoelmansa äärellä.

Musiikit:
Vivaldi: Giga (Allegro) sonaatista d-molli. Hannu Annala, kitara, ja Mari Mäntylä, decacorde.
Gerald Barry: Swinging Tripes and Trillibubkins. Hugh Tinney.
Grieg: Rigaudon (Allegro con brio) sarjasta Holbergin ajoilta. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri, joht. Juha Kangas.
Sibelius: Bardi. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, joht. Paavo Berglund.
Winkler-Siegel: Das Nachtgespenst. Peter Igelhoff (lev. 1938).
Schumann: Lebhaft sinfoniasta nro 3 Es-duuri. Deutsche Kammerphilharmonie, joht. Paavo Järvi.

torstai 12. syyskuuta 2013

Euroopan kulttuuripääkaupunki tekee vaikutuksen



Liisa Wartio taustallaan omaa nimeä kantava kotikirkko: Notre-Dame de la Garde.


Marseille ja sitä ympäröivä Provencen alue saa tänä vuonna paljon myönteistä julkisuutta, sillä se pitää hallussaan Euroopan kulttuuripääkaupungin titteliä. Varsinkin Marseillella on monen ranskalaisen mielissä ollut kehno maine: heidän mielestään siellä on liikaa rikollisuutta, riiteleviä siirtolaisia ja teollisuudenkatkuja.

Näkymä Mucem-museon terassilta.

Jo pelkkä päivävierailu Välimeren rannalla, tässä lähes miljoonan asukkaan kaupungissa, tekee vaikutuksen. Tapasin siellä heinäkuussa taiteilijapariskunta Liisa Wartion ja Thierry Vieux’n, joita olin kolme vuotta sitten haastatellut Kultakuume-ohjelmaan. Silloin varsinkin Vieux suhtautui kulttuurivuoden valmisteluihin epäillen. Nyt, juhlavuoden ehdittyä puoliväliin, molemmat olivat tyytyväisiä.

Omien taulujen myyntiin juhlallisuuksilla ei ole ollut vaikutusta, sillä Vieux ja Wartio myyvät teoksensa lähinnä muualla Ranskassa ja Yhdysvalloissa sijaitsevien gallerioiden kautta. Muutoksen huomaa joka päivä kaupungin kaduilla: matkailijoita on valtavasti ja uusia rakennuksia noussut. Vanhan sataman ilme on siistiytynyt ja jalkakäytäviä levennetty. Kesän mittaan järjestettyihin ilmaistapahtumiin on kerääntynyt jopa useampi sata tuhatta ihmistä.

Liisa Wartio tunnetaan Ranskassa taiteilijanimellä Liisa Corbière. Hän matkusti Etelä-Ranskaan liftaamalla vuonna 1982. Sekalaisten töiden ja kokinhommien jälkeen hän rakastui ja muutti Marseilleen seitsemän vuotta myöhemmin. Taidemaalarimiehensä myötä Wartiokin alkoi maalata: lähinnä Etelä-Ranskan ja Korsikan maisemia paksulla öljyvärillä ja palettiveitsellä.

Thierry Vieux kertoo mikä ruoka valmistuu.

Käymme Wartion kanssa kesäkuussa vihityn MUCEM-museon kävelysilloilla ja kattoterassilla, joilta avautuu hurmaavat näkymät Välimerelle ja vanhaan satamaan. Arkkitehti Rudy Ricciotti on käyttänyt koristuksiin betonipitsiä, jonka läpi aurinko piirtää seiniin ja lattiaan kauniita kuvioita. Katolle on istutettu myös viiniköynnöksiä ja oliivipuita. Museoon sisälle emme jää jonottamaan, sillä siihen tulee tilaisuus vielä myöhemmin juhlavuoden aikana. Sisätiloissa kävijöitä odottaa 40 000 neliömetriä näyttelytilaa, 250 000 esinettä ja 450 000 valokuvaa.

Kun aurinko laskee ja alan tehdä lähtöä takaisin hotellille, Vieux kuiskaa korvaani: ”Janne, lähde ennen kuin tulee pimeää”. Marseille muuttuu, mutta hitaasti.

Rantakadulta voi pulahtaa Välimereen.

Marseillen-vinkit:
- MUCEM-museo (varaa riittävästi aikaa sekä sisätiloihin että ulkoalueilla kävelyyn)
- Notre-Dame de la Garde: kukkulan laella oleva kirkko, jolta avautuvat upeat näkymät alas kaupunkiin
- La Canebière -keskuskatu
- arabialainen tori Noaillesin metroaseman lähellä
- rantakatu Corniche du Président John F. Kennedy, jonka varrella on muun muassa maailman pisin penkki, 3 km.
- hyvä hotelli: Grand Hotel Beauvau
- erikoinen kokemus: Marseillen ooppera (yleisö etelämaalaisen levotonta)
- Marseilleen pääsee Suomesta vaihtolennoilla Keski-Euroopan tai Pariisin kautta, tai Pariisista CDG-lentokentältä luotijunalla neljässä tunnissa






Musiikit:
Philidor: Kuninkaallinen marssi. Chatham Baroque.
Debussy: Tasangon tuuli. Pierre-Laurent Aimard.
Nicola Matteis: Ground after the Scotch humour. Lautten Compagney.
Bizet: Adagio sinfoniasta C-duuri. Cincinnatin sinfoniaorkesteri, joht. Jesus Lopez-Cobos.
Feline-Dayde: Coucou. Josette Dayde, Django Reinhardt ja Quintette du Hot Club de France.
Ravel: Bolero. Minnesotan orkesteri, joht. Eiji Oue.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Sallisitko, jos Ylen toimittaja kertoisi avoimesti olevansa sykkiläinen?


Saako mistään enää "college-paitoja"?



Kauden hauskin päivä voi yhtäkkiä olla syyskuinen tiistai, kun saa lounaskutsun vanhaan kouluunsa. Näin kävi minulle, kun promeneerasin Töölönlahdella ja kohtelias nuori mies pysäytti minut kysyen voisinko antaa haastattelun Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun Oras-lehteen. Tottakai, vielä kysytkin! Ja sinuttele toki, olemmehan koulutovereita. Janne vaan!

Niin sitten tänään ajoin lähijunalla Huopalahden seisakkeelle ja kävelin tuttuja kujia pitkin Isonnevantielle (en kuitenkaan tällä kertaa hypännyt leikkipuiston rauta-aidan yli, pyörinyt karusellissa tai pikajuossut taimikon läpi). Ala-aulassa vastassa olivat miellyttävät IB-lukiolaiset, Ursula Mäki, 16, ja Kusti Aholainen, 17. He opastivat heti ruokalan paremmalle puolelle, nimittäin opettajien linjastolle, jossa tarjolla oli myös pehmeää leipää. Koska hampaani eivät vielä ole tuhoutuneet, valitsin oppilaspuolelta näkkileivän, joka vielä 20 vuoden jälkeenkin maistui samalta.

Perunavuokaa ja parsakaalia nautiskellessa tarinoitiin ja tutustuttiin. Kusti paljastui Oras-lehden päätoimittajaksi ja Ursula huilistiksi ja Berliinin-ystäväksi. Hörppäsin vielä toisenkin lasin rasvatonta maitoa, minkä jälkeen nousimme toisen kerroksen konferenssihuoneeseen, jonne nuoret olivat järjestäneet yltäkylläisen kahvitarjoilun. Munsterhjelmin ja R.W. Ekmanin taulujen ja antiikkihuonekalujen keskellä aloitimme haastattelun.

Yksi puheenaiheista oli identiteetti sykkiläisenä. Totesimme, että monella muulla helsinkiläiskoululla on parempi brändi: esimerkiksi ressulaiset ja norssilaiset voivat avoimesti olla ylpeitä menneisyydestään ja heitä pidetään jotenkin rokahtavampina - Savonlinnan taidelukiosta puhumattakaan. Lähipiirissäni on monia, jotka eivät paljasta sykkiläistä taustaansa. Se on vaikkapa Yleisradiossa myrkkyä. Pyysin kerran erästä uutistoimituksessa työskentelevää kollegaa laittamaan heidän yhteiselle ilmoitustaululleen tapaamiskutsun entisille sykkiläisille. Hän alkoi nauraa, että ”sellaista sosiaalista itsemurhaa ei voi tehdä”.

Erityisesti kulttuuritoimittajien köyryselkäisissä porukoissa sykkiläisyydestä on parempi vaieta. Ison Pajan ruokalassa en tosin muutenkaan käy, siellä hupparipoikien pöydässä, jalkapallosta, Kajaanista ja romaanikirjailijoista puhumassa.

Kun nämä nuoret sykkiläiset kysyivät minulta vielä sedän neuvoja nuorelle sukupolvelle, en tietenkään aluksi suostunut sanomaan mitään. Mutta sitten, onhan yksi asia. Tulkaa kaikki omiksi itseksenne. Maailma olisi kivempi, kun jokainen olisi täysillä niin omaperäinen kuin voi olla. Noin aluksi Suomessa saisi olla kotoisin Helsingistä ja käynyt Sykin. Ja toimittaja, joka tekee juttuja oopperasta.

Ennen kuin lopetan, vielä yksi asia koulun johdolle: miksi teinikunnan tila on maanantaista keskiviikkoon suljettu?!