![]() |
Concertgebouw-orkesteri Helsingin Musiikkitalossa torstaina. |
Ensinnäkin
ylistys Helsingin Juhlaviikoille, jonka klassisen musiikin ohjelmisto on Erik
Söderblomin johtajakaudella ollut hieno: kiinnostavia yksittäisiä taiteilijoita
ja sinfoniaorkestereita on vieraillut sellaista tahtia, että olen jo parina
vuonna unohtanut järjestää itselleni matkan Berliinin Musikfestiin. Kun yksi
maailman parhaiksi kutsutuista sinfoniaorkestereista, Amsterdamin
Concertgebouw-orkesteri torstaina 29.8.2013 konsertoi Musiikkitalossa, istui yleisön
joukossa kapellimestari Kent Nagano, RSOn perjantain konsertin johtaja.
Tähtinimien
taiteeseen tutustuminen on myös opettavaista: toisinaan heidän taitojaan on
live-tilanteessa seuratessaan haukkonut henkeä, mutta yhtä monet kerrat on
voinut ihmetellä, mistä syystä tämäkin kaveri on maailmanmaineeseen päätynyt.
Mitä enemmän niin kutsuttuja tähtiä kuulee, sitä enemmän arvostaa
musiikintekemisen ruisleipää: vaikka sitä lämpöistä taikinajuurta, joka oppilaitosten harjoitusluokissa
kohoaa. Ylivoimaisesti eniten tulee tilanteita, joissa ihmettelee, miksi
tätäkään taiteilijaa ei tämän laajemmin tunneta. Ja niitä, joissa ihastuu
opiskelijan soittoon tai lauluun, ja muutaman vuoden kuluttua ihmettelee, ettei
hänelle keikkaa ole enempää järjestynyt. Kummalliset ovat klassisen musiikin
tähtikartat, ja niiden piirtelyssä olen itse pikkuruisena osasyyllisenä, liian
suorine viivoineni ja liiotteluineni, taidoilla, joilla paikka ja puheenvuoro
mediassa nykyään otetaan.
Menin
siis silkkisolmio kaulassa Concertgebouw-orkesterin konserttiin maineen ja
kohun perusteella, enkä edes ottanut selvää, järjestettiinkö samaan aikaan
jossain joku oppilaskonsertti. Huono juttu, sillä tämän
huippuorkesteriksi kutsutun soittajiston ilta oli minusta pääosin laiskasti
sahattua tusinatavaraa. Orkesteri viettää tänä vuonna 125-vuotisjuhliaan, minkä
johdosta ohjelmistossa on suosittu perustamisvuonna 1888 syntyneitä teoksia ja
säveltäjiä, jotka ovat työskennelleet orkesterin kanssa. Sellainen on Béla
Bartók, hahmo jonka musiikkiin en yrityksistä huolimatta ole koskaan pystynyt
luomaan vahvempaa sidettä. Hänen pianokonserttonsa nro 3 ei tuntunut saavan
edes muusikoita innostumaan.
Kapellimestari
Daniele Gattin olemus oli heti lavalle saavuttaessa tylsistynyt, mikä ei
haittaisi, jos se ei välittyisi orkesterin soittoon, mutta kun nyt välittyi - vaikkapa
riskejä kaihtavassa temponkäsittelyssä. Pianosolistina oli myös ”suuri nimi”
Yefim Bronfman, joka sai kyllä Bartókin ikävystyttäviin intervalleihin
kiiltelevää plastisuutta. Muuten teos muistutti monet kerrat siitä, miksi en
tästä säveltäjästä koskaan ole syttynyt: rumia teemanpalasia, joista luulee
saavansa sointupalkinnon, mutta jotka viime nuoteilla ottavat suunnakseen
jonkun vieläkin rumemman harmonian. Tulee itkuisia kesken jääviä jousiaihelmia,
fugetta joka on ”älyllinen” koska se ei kerro meille mitään, solistin ja
orkesterin pökkelömäistä vuorottelua - mutta lopulta, lopulta mekkaloiva
loppukudelma, joka kömpelösti kertoo että tämä oli nyt tässä.
Ylimääräisenä
numerona suuri nimi Yefim Bronfman soitti Chopinin etydin op. 10 nro 8, jonka asteikot
virvoittivat harmauden jälkeen.
Väliajan
jälkeen ei edelleenkään kuultu mitään kunnollista teosta, vaan valikoima Sergei
Prokofjevin Romeo ja Julia -balettimusiikin sarjoista. Kapellimestari Daniele
Gatti oli sormeillut sarjoista kokonaisuuden, joka tietysti oli toimiva, koska
Romeo oli Julian haudalla lopuksi eikä esimerkiksi alussa. Ensimmäisessä osassa
Montaguet ja Capuletit saatiin selko tällaisten megavierailujen ongelmasta: kun
saliaikaa ennen konserttia on tunti tai kaksi, ei balanssia ehditä saada
sellaiseksi että esimerkiksi tuuba ja pasuunat eivät peittäisi alleen muita.
Kohteliaan
pitkistä aplodeista innostuneena - jaa, ei sittenkään, vaan ehkä lähinnä
velvollisuuden tunnnosta, Daniele Gatti johti ylimääräisen, kolmannen näytöksen
alkusoiton Wagnerin Mestarilaulajista. Siinä saatiin kuuluisaa jousisamettia vielä
muutaman lasinalusen verran. Alkunumerossa, Witold Lutoslawskin Musique
funèbressa, tuli muutama minuutti enemmän ja kaupan päälle kohdilleen osuneita
pizzicatoja.
Helsingistä
väsyneiden soittajien matka jatkuu Edinburghin ja Luxembourgin kautta
Luzerniin, Berliiniin ja Grafeneggiin. Concertgebouw on myös ensimmäinen orkesteri,
joka yhden vuoden aikana ehtii vierailla kuudella mantereella: Euroopan-konserttien
lisäksi tammi-helmikuussa Yhdysvalloissa, maaliskuussa Afrikassa, kesäkuussa
Etelä-Amerikassa sekä marraskuussa Aasiassa ja Australiassa. Haluan vielä joskus kuulla, miltä orkesteri kuulostaa kun se on innostunut - ja nuottitelineillä vaikka Brucknerin seiska.