perjantai 30. elokuuta 2013

Huippuorkesteri soitti laiskasti Helsingissä



Concertgebouw-orkesteri Helsingin Musiikkitalossa torstaina.


Ensinnäkin ylistys Helsingin Juhlaviikoille, jonka klassisen musiikin ohjelmisto on Erik Söderblomin johtajakaudella ollut hieno: kiinnostavia yksittäisiä taiteilijoita ja sinfoniaorkestereita on vieraillut sellaista tahtia, että olen jo parina vuonna unohtanut järjestää itselleni matkan Berliinin Musikfestiin. Kun yksi maailman parhaiksi kutsutuista sinfoniaorkestereista, Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri torstaina 29.8.2013 konsertoi Musiikkitalossa, istui yleisön joukossa kapellimestari Kent Nagano, RSOn perjantain konsertin johtaja.

Tähtinimien taiteeseen tutustuminen on myös opettavaista: toisinaan heidän taitojaan on live-tilanteessa seuratessaan haukkonut henkeä, mutta yhtä monet kerrat on voinut ihmetellä, mistä syystä tämäkin kaveri on maailmanmaineeseen päätynyt. Mitä enemmän niin kutsuttuja tähtiä kuulee, sitä enemmän arvostaa musiikintekemisen ruisleipää: vaikka sitä lämpöistä taikinajuurta, joka oppilaitosten harjoitusluokissa kohoaa. Ylivoimaisesti eniten tulee tilanteita, joissa ihmettelee, miksi tätäkään taiteilijaa ei tämän laajemmin tunneta. Ja niitä, joissa ihastuu opiskelijan soittoon tai lauluun, ja muutaman vuoden kuluttua ihmettelee, ettei hänelle keikkaa ole enempää järjestynyt. Kummalliset ovat klassisen musiikin tähtikartat, ja niiden piirtelyssä olen itse pikkuruisena osasyyllisenä, liian suorine viivoineni ja liiotteluineni, taidoilla, joilla paikka ja puheenvuoro mediassa nykyään otetaan.

Menin siis silkkisolmio kaulassa Concertgebouw-orkesterin konserttiin maineen ja kohun perusteella, enkä edes ottanut selvää, järjestettiinkö samaan aikaan jossain joku oppilaskonsertti. Huono juttu, sillä tämän huippuorkesteriksi kutsutun soittajiston ilta oli minusta pääosin laiskasti sahattua tusinatavaraa. Orkesteri viettää tänä vuonna 125-vuotisjuhliaan, minkä johdosta ohjelmistossa on suosittu perustamisvuonna 1888 syntyneitä teoksia ja säveltäjiä, jotka ovat työskennelleet orkesterin kanssa. Sellainen on Béla Bartók, hahmo jonka musiikkiin en yrityksistä huolimatta ole koskaan pystynyt luomaan vahvempaa sidettä. Hänen pianokonserttonsa nro 3 ei tuntunut saavan edes muusikoita innostumaan.

Kapellimestari Daniele Gattin olemus oli heti lavalle saavuttaessa tylsistynyt, mikä ei haittaisi, jos se ei välittyisi orkesterin soittoon, mutta kun nyt välittyi - vaikkapa riskejä kaihtavassa temponkäsittelyssä. Pianosolistina oli myös ”suuri nimi” Yefim Bronfman, joka sai kyllä Bartókin ikävystyttäviin intervalleihin kiiltelevää plastisuutta. Muuten teos muistutti monet kerrat siitä, miksi en tästä säveltäjästä koskaan ole syttynyt: rumia teemanpalasia, joista luulee saavansa sointupalkinnon, mutta jotka viime nuoteilla ottavat suunnakseen jonkun vieläkin rumemman harmonian. Tulee itkuisia kesken jääviä jousiaihelmia, fugetta joka on ”älyllinen” koska se ei kerro meille mitään, solistin ja orkesterin pökkelömäistä vuorottelua - mutta lopulta, lopulta mekkaloiva loppukudelma, joka kömpelösti kertoo että tämä oli nyt tässä.

Ylimääräisenä numerona suuri nimi Yefim Bronfman soitti Chopinin etydin op. 10 nro 8, jonka asteikot virvoittivat harmauden jälkeen.

Väliajan jälkeen ei edelleenkään kuultu mitään kunnollista teosta, vaan valikoima Sergei Prokofjevin Romeo ja Julia -balettimusiikin sarjoista. Kapellimestari Daniele Gatti oli sormeillut sarjoista kokonaisuuden, joka tietysti oli toimiva, koska Romeo oli Julian haudalla lopuksi eikä esimerkiksi alussa. Ensimmäisessä osassa Montaguet ja Capuletit saatiin selko tällaisten megavierailujen ongelmasta: kun saliaikaa ennen konserttia on tunti tai kaksi, ei balanssia ehditä saada sellaiseksi että esimerkiksi tuuba ja pasuunat eivät peittäisi alleen muita.

Kohteliaan pitkistä aplodeista innostuneena - jaa, ei sittenkään, vaan ehkä lähinnä velvollisuuden tunnnosta, Daniele Gatti johti ylimääräisen, kolmannen näytöksen alkusoiton Wagnerin Mestarilaulajista. Siinä saatiin kuuluisaa jousisamettia vielä muutaman lasinalusen verran. Alkunumerossa, Witold Lutoslawskin Musique funèbressa, tuli muutama minuutti enemmän ja kaupan päälle kohdilleen osuneita pizzicatoja.

Helsingistä väsyneiden soittajien matka jatkuu Edinburghin ja Luxembourgin kautta Luzerniin, Berliiniin ja Grafeneggiin. Concertgebouw on myös ensimmäinen orkesteri, joka yhden vuoden aikana ehtii vierailla kuudella mantereella: Euroopan-konserttien lisäksi tammi-helmikuussa Yhdysvalloissa, maaliskuussa Afrikassa, kesäkuussa Etelä-Amerikassa sekä marraskuussa Aasiassa ja Australiassa. Haluan vielä joskus kuulla, miltä orkesteri kuulostaa kun se on innostunut - ja nuottitelineillä vaikka Brucknerin seiska.

maanantai 26. elokuuta 2013

Mediakvartetin ilta ei yllättänyt



 
Pekka Kuusisto (vas.) sai konsertin jälkeen kiitokset isältään Ilkalta.

Helsingin Juhlaviikoilla esittäytyi sunnuntaina 25.8.2013 viulisti Pekka Kuusiston uudehko kamarimusiikkihanke, jossa neljä kansainvälisesti tunnettua muusikkoa kokoontuu soittamaan jousikvartettoja - aina silloin kun aikatauluihin sopii, vaihtuvissa kaupungeissa ja saleissa. Tässä Quartet Lab -nimisessä yhtyeessä Pekka Kuusisto ja Patricia Kopatchinskaja vuorottelevat ykkös- ja kakkosviulussa, Lilli Maijala soittaa alttoviulua ja Pieter Wispelwey selloa.

Elokuussa Espoon Sellosalissa toteutettu työskentelyjakso veti puoleensa mediaa ja ammattimuusikoita. Koko homma taltioitiin myös monikameraohjauksella televisiolle. Vastoin yleistä mielipidettä kvartettisoitto on mielestäni visuaalisesti kiehtovaa - erityisesti näiden muusikoiden kohdalla, joista jo pelkästään Kopatchinskajan Ronja Ryövärintytärtä muistuttavasta hahmosta ja elekielestä saisi aikaan koko illan baletin. Tavanomaista kvartetinperustamisen tuskaa ja harjoittelua hanke tuskin kuvastaa, sillä konsertista loisti hyvällä tavalla läpi se että kokoonpanon muodostaa neljä kypsää, vahvaotteista taiteilijaa, solisteiksi jo aikoja sitten kasvanutta persoonallisuutta. Mielikuvaa neljästä solistista vahvisti seisaaltaan soittaminen (sellistiä ja Crumbin teosta tietysti lukuun ottamatta).

Mozartin Divertimento D-duuri lähti käyntiin hirmuisella tempolla ja dynamiikan vaihteluilla. Kopatchinskaja annosteli asteikkokuluissa spiccatoja, Wispelwey energisoi välikkeensä alkunuotteja, Maijalalta kuultiin tyylikkäitä säestyspälviä ja Kuusisto veteli teemalinjansa täydellisen vaivattomasti, jotenkin heinäsirkkaa muistuttaen.

Konserttikaavaa ravisteltiin hauskasti ennen Britteniä, kun kvartetin miehet (tässä kohtaa täti yleisöstä käyttäisi sanaa ”pojat”) siirsivät selloalustan reunalle ja Kopatchinskaja ja Maijala sen aikana soittivat pari Béla Bartókin pikkukappaletta ilman että sitä oli merkitty ohjelmaan. Brittenin tummasävyisessä toisessa jousikvartetossa kvartetti osoitti taitonsa myös vaativan yhteissoinnin saralla ja teki viimeisestä Chacony-osasta mieleenpainuvan kokonaisuuden. Sen perään Wispelwey teki tunnelmasta surullisen soittamalla ylimääräisenä Brittenin Lamenton. Muut muusikot kuuntelivat sen lattialla istuen kuin lapsoset.

Väliajan jälkeen kuultiin viime aikoina hyvinkin suosituksi tullut George Crumbin Vietnamin sodasta innoituksensa saanut ”Black Angels” jousikvartetille ja lyömäsoittimille vuodelta 1970. Vain parikymmentä minuuttia kestävä teos sai vavahduttavan tarkan toteutuksen. En oikeastaan ole aiemmin kuullut sitä näin hyvin soitettuna - yksityiskohtien eteen oli selvästi harjoituksissa nähty vaivaa. Live-elektroniikan hoitaneen Teemu Korpipään ansiosta kuulokuvasta tuli vahvasti kolmiulotteinen ja ilmeikäs. Ylimääräisenä numerona Pekka Kuusisto soitti vielä Bachin d-molli-sarabanden, rohkean hauraasti, hiljaisuutta raapien.

Konsertin teosvalinnat olivat Mozartin jälkeen kovin samanvärisiä, eikä muutosta ole tulossa ainakaan niihin Euroopan-konsertteihin, joissa he soittavat Beethovenin ytimekkään Serioson.

Helsingin-konsertin jälkeen Quartet Lab lähtee Brysseliin, Haarlemiin, Lontoon Wigmore Halliin, Berliinin Konzerthausiin, Eindhoveniin ja Bonniin.

Yllättikö Quartet Labin konsertti? Ei oikeastaan, sillä näin eläväistä musisointia olin odottanutkin. Olisin kuitenkin mielelläni yllättynyt teosvalinnoista - erikoisempia valintoja odotin varsinkin ohjelman ulkopuolisilta ohjelmanumeroilta.

maanantai 19. elokuuta 2013

Uuden sukupolven Don Giovanni jättää jäljen



Yleisö poistui sunnuntaina Don Giovannin ensi-illasta Helsingin Aleksanterinteatterista.


Viikonloppuna käynnistyneillä Helsingin Juhlaviikoilla esittäytyi uusi suomalaisvetoinen oopperaseurue New Generation Opera, jonka tulkinta Mozartin Don Giovannista aloitti uuden luvun suomalaisen oopperan esitysperinteessä. Sunnuntain (18.8.2013) ensi-ilta Aleksanterinteatterissa oli raajat leväyttävä avaus, jossa perusaines - Mozartin oopperateos vuodelta 1787 - toteutettiin tinkimättömällä ammattitaidolla, minkä päälle yleisö sai huikeat kylkiäiset uuden tekniikan välittämää ilmaisua.

Näyttämön yläpuolella oli kaksi näyttöä, joille lavan tapahtumia sekä liikkuvilla kännykkäkameroilla että katsomossa ja aitiossa sijainneilla jalustakameroilla välitettiin. Lähikuvat, kekseliäät ohjausratkaisut ja leikkaustempo moninkertaistivat teatteri-ilmaisun mahdollisuudet. Onhan videota toki käytetty ennenkin, mutta näin saumatonta ja Mozartin musiikin uusiin ulottuvuuksiin vievää yhteisvaikutusta en ole aiemmin kokenut. Keskeneräisyyttä ensi-illassa vielä oli, mutta muutaman mustan ruudun tai solistin irtoamisen orkesterin temposta antoi mielihyvin anteeksi.

Nuoren solistiensemblen jäsenet osoittautuivat suvereeneiksi näyttelijöiksi myös lähikuvissa. Tätä tietysti nykyajan oopperasolisteilta vaaditaan DVD:ille ja elokuvateattereihin levittäytyneessä taidemuodossa. Ylitse kaikkien nousi nimiroolin esittänyt Waltteri Torikka, josta oli kuoriutunut hillittömän hullu Don Giovanni, käsillään lintumaisesti elehtivä mielipuoli, jonka ilmegalleriassa oli pelottavankin aidon tuntuista yönpimeyttä. Näillä kyvyillä hän voisi tehdä puheteatterin puolelta vaikka Hamletin! Liioittelen, mutta olenhan innoissani. Aarioista Deh, vieni alla finestra oli pianissimoissaan rohkea, mutta lumoava.

Tapani Plathanin ilme ja olemus olivat kuin luodut kyllääntyneeksi Leporelloksi. Kaksikon dynamiikka huipentui lopun illalliskohtauksessa, jossa lihasta ei enää laulettu, vaan sitä syötiin (olisiko ollut marinoitu kananreisi). Plathanin motiivia energiseen kiukkuun luetteloaariassa en täysin ymmärtänyt, ja lopussa hän tuntui säälivän isäntäänsä enemmän kuin omaa henkiriepuaan. Kaksikon välinen suhde on kieltämättä hankala, ja ehkä osa keskeneräisyyttä oli se, että muutama yksityiskohta ei katsomoon täydellisesti välittynyt. Plathanin bassoäänessä on mahtava jousitus, joten sen avulla kyllästyminen ja pelkurimainen tollous kyllä vahvistuivat.

Naisrooleista alusta loppuun saakka täydellinen oli ruotsalaisen Ida Falk Winlandin Donna Anna. Hänessä oli kaunista kaikki: ääni, tulkinta, silmät, vartalo… (Sallikaa minun kirjoittaa näin, kun kyseessä sentään on oopperahistorian eroottisin kappale!) Herranjestas, miten hänen ilmeensä ja olemuksensa kertoivat kaiken: ”maailma ympärilläni on hullu”.

Miehityksen täysosuma oli myös kokeneen Anna Danikin valinta Donna Elviraksi. Kun hän mustassa sadetakissaan ilmestyi lavalle, ei muuta nähnyt. Kunnioitan erityisesti sitä, miten hän selviytyi kauhistuttavasta äänen hetkellisestä menetyksestä vaikeassa In quali eccessi, o Numi -aariassa. En tiedä mikä syynä äänen sammumiseen oli, mutta Danik ei antanut ilmeenkään värähtää, vaan seisoi ylväänä loppuun saakka ja oikaisi pari kertaa alhaalta turvaan. Toivotaan että ääni seuraaviin esityksiin tulee kuntoon.

Hienot roolisuoritukset tekivät myös Nicholas Söderlund Masettona, Malin Christensson Zerlinana ja Timo Riihonen Commendatorena. Joska Lehtisen Don Ottaviosta oli tehty turhamainen poikarukka, mutta vieläkin parempaa olisi ollut, jos aarioiden kuviot paikalleen osuessaan olisivat tukeneet koketeerausta.

Koko kolmetuntisen esityksen ajan yleisöä hemmoteltiin vielä sillä, että orkesterina oli Suomen paras Mozart-orkesteri, Tapiola Sinfonietta. Soitto oli moni-ilmeistä, tarkkaa, draaman kanssa täydelleen mukana elävää. Kuunnelkaa vaikka Zerlinan aarian Batti batti sello-obligatoa. Kapellimestari Ville Matvejeff sai jo muhkeista ensimmäisistä soinnuista lähtien olon epäuskoiseksi: näinkö hyvä olikaan Aleksanterinteatterin akustiikka?

Erik Söderblomin kekseliäs ohjaus käytti koko teatteritilaa monipuolisesti hyväksi ja sisälsi monia hulvattomia kohtauksia, kuten maalaisten toopetanssin ja paloesiripun yllättävän laskeutumisen. Loppumoralisoinnin aikana yleisöön laskeutui röykkiö pinkkejä ilmapalloja. Janne Suutarisen taitavasti ohjaaman videototeutuksen eteen oli nähty vaivaa - laulajien asemointi ja Janne Teivaisen valaistus toimivat kuvien kanssa erinomaisesti, samoin kuin Markku Kunnarin lavastus ja Sari Salmelan puvut, joiden vaihtelusta tuli oma herkullinen tarinansa.

New Generation Operan Don Giovannilla on tällä viikolla vielä kolme esitystä. Minulle kokemus uudisti tapaa havainnoida tätä klassikkoteosta. Ensi-iltayleisö palkitsi esityksen huutokuoroilla ja moni nousi seisaalteen taputtamaan.

torstai 8. elokuuta 2013

Vanha musiikki soi Vantaalla


Cembalisti Anna-Maaria Oramo ja BRQ Vantaa -festivaalin taiteellinen johtaja Markku Luolajan-Mikkola viettivät iltaa Laurentiuksen tuvan edustalla ennen konsertin alkua.


Nyt se on sitten ohi, se kirjoitusvapaa, ja aika kastaa kynä musteeseen! Eipä se ollut edes ehtinyt kuivua, kynänkärki nimittäin, joten ehkä ensi vuonna pidän pidemmän loman. Jotkut teistä tietävät missä olen ollut, muille en kerro. Paitsi sen, että eilen keskiviikkona juhlistin kaunista elokuun iltaa Vantaalla, pääkaupunkiseudun vanhimmassa kulttuuriympäristössä, Pyhän Laurin kirkon seutuvilla, jossa autotkin ajavat kolmeakymppiä tiilenpunaista raittia pitkin.

Ikivanhan joen partaalla on meidän päivinämme joka vuosi pidetty vanhaan musiikkiin erikoistunutta festivaalia, joka tänä vuonna on kuoriutunut esiin uudella nimellä: BRQ Vantaa. Nimessä on karheutta, pysyvyyttä, ja se jättää tilaa muusikoiden puhaltamille vokaaleille.

AD Jaakko Veijola on suunnitellut festivaalin visuaalisen ilmeen. Markku Luolajan-Mikkola on ollut hänen sellonsoitonopettajansa. Festivaalin uusi nimi ”BRQ Vantaa” syntyi miesten yhteisessä ideapalaverissa.

 
Helsingin Barokkiorkesterin toiminnanjohtaja Kerttu Piirto tuli kuuntelemaan sisarorkesteria.

Kapellimestari Veli-Antti Koivuranta vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa.


Ville Matvejeffin johtama Suomalainen barokkiorkesteri käynnisti konsertin alkusoitolla Händelin oopperasta Xerxes, minkä jälkeen kuultiin Carl Philipp Emanuel Bachin sinfonia nro 5 h-molli. Vanha ammattimainen ote oli tallella, vaikka istumapaikalleni viulut eivät tyydyttävästi kuuluneetkaan. Fughetoissa ihailin bassopuolen taitoja.

Ennen väliaikaa sai kantaesityksensä Olli Virtaperkon (s. 1973) uutuus ”Ambrosian Delights”, konsertto ”knifoniumille” ja barokkiorkesterille. Knifonium eräänlainen retrosoitin: analoginen syntetisaattori.

Yleisö tuntui olevan Olli Virtaperkon retroteoksesta innoissaan. Omiin korviini se kuulosti tyhjäniloiselta kavalkadilta. Erotin pitkästä sävellyksestä kuutisen jaksoa - ehkä niitä oli enemmänkin - mutta kolmannen jakson sointusen jälkeen odotin jo aplodeja. Silti teos jatkui vielä saman verran pitempään. Kun teema-ainekset ja sävelkulut olivat epäkiinnostavia, ylläpitävänä voimana tuntui olevan erilaisten konstien vuorolaulu. Niinpä emme säästyneet cembalokompilta, jänniltä lyömäsoittimilta, jazz-improlta, sointukentiltä, glissandoilta emmekä Magnus Lindberg -pastissilta.

Toivoin jo salaa, että retro joskus vielä heitetään roskiin. Heittäkää roskiin Jopot, Sarvis-astiat, Kekkos-julisteet, vinyylilevyt ja ironia. Polttakaa puukengät, rikkokaa paksusankaiset rillinne Kallio Block Partyssa ja jättäkää koko 1950-luku kääntöpöydälle älkääkä palatko takaisin. Nuoret älykkäät aikuiset, voimmeko tavata tässä päivässä? Keksitään jotain uutta?

Säveltäjä Olli Virtaperko kirkon edustalla ennen konserttia.

Väliajan jälkeen palattiin sitten oikeaan historian hekumaan: Franz Xaver Richterin sinfoniaan B-duuri ja Henry Purcellin sarjaan oopperasta Fairy Queen. Viimeksi mainitussa orkesteri ja Ville Matvejeff olivat parhaimmillaan. Elokuun suloihin minut lopullisesti kietoivat Petra Aminoffin huilusoolot.

BRQ Vantaan konsertit jatkuvat sunnuntaihin 11.8.2013 asti. Suomalaisen barokkiorkesterin keskiviikon konsertti on kuunneltavissa YLE Areenassa.

Toiminnanjohtaja Márta Schmidt pitää festivaalin langat käsissään.