keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Savonlinnan-retkellä oopperapettymys unohtui nopeasti


 
Seppo Tiitinen ja Kaarina Suonperä sienikeitolla Kenkäverossa.


Olipas mukava päiväretki Savonlinnaan, Venäjän ja Ruotsin vanhalle rajalle, ja vielä niin ihanan daamin opastuksella kuin Kaarina Suonperä! Hyväntuulisen napakassa komennossa retkeläiset saivat ostaa tilaviinit, tutkia löytölaarit, nauttia sienikeiton ja vaihtaa illaksi nauhakengät. Itse palelin Aixin ilmaston jälkeen suomalaisen maaseudun viileydessä. ”Janne, älä laita sitä takkia ellet halua näyttää prinssipuolisolta”, Suonperä komensi kun poistuimme bussista tauolle. Mutta kun oli kylmä.

Erityisen sulostuttavaa oli, että ehdimme matkan varrella tavata kaksi kartanonrouvaa. Ensin Pepita Pylkkäsen, jonka emännöimästä Tertin kartanosta ostan aina mukaani ruusukahvia.

Pepita Pylkkänen suositteli lipstikkaa lihaliemeen.

Sitten jatkoimme Wehmaan (Wehmais) kartanoon, jossa meidät otti vastaan Kerstin Grotenfelt. Sinne on kolme vuotta sitten perustettu englantilaistyylinen teehuone, jonka vastaleivotut skonssit veivät kielen mennessään.

Grotenfelt kertoi minulle tilan täysautomatisoidusta navetasta, jonka lehmät menevät itsekseen lypsylle robotin ääreen. Olin pettynyt nähdessäni robotin, koska sillä ei ollut silmiä, suuta, pitkiä käsiä eikä se puhunut kuutta miljoonaa kieltä. Oli vaan kummallinen kehikko, jossa metallitangot suhisivat ja kihisivät. Lehmä näytti lauhkealta siinä seisoessaan, ja hänen peräänsä muodostui jonoa. Lehmä kuulemma itse tietää parhaiten, milloin se pitää lypsää.

Wehmaan kartano on ollut suvun omistuksessa yli 200 vuotta. Nykyiseen perheeseen kuuluvat Kerstinin ohella isäntä Nils sekä lapset Anna (teehuoneen pitäjä), Carin ja Wilhelm (näyttelijä).

Kerstin Grotenfelt myy kartanossaan myös vaatteita.

Illaksi saavuimme uutta valtatietä pitkin Savonlinnaan, jossa kohtasimme juhlia viimeistä kesää taiteellisesti johtavan Jari Hämäläisen sekä viime vuonna työnsä aloittaneen festivaalijohtajan Jan Strandholmin. Hämäläistä kiiteltiin vuosien työstä - omista tulevaisuudensuunnitelmistaan hän oli tyylilleen uskollisesti lyhytsanainen, sanoi vain pitävänsä ”matalaa profiilia”. Huippukokemuksenaan festivaalivuosilta Hämäläinen piti Wagnerin Lohengrinin johtamista. Strandholm kertoi tehneensä perjantaina Saimaan-risteilyn Suomen ja Saksan presidenttien kanssa. ”Ilmapiiri oli rento ja mukava”, hän sanoi. Festivaali on pitänyt johtajansa kiireisenä. ”Ensi yönä saan viimein nukuttua normaalin yön.”

Jan Strandholm ja Jari Hämäläinen vetävät vielä tämän kesän festivaalin.

Tämän vuoden festivaaliohjelmistosta näimme Camille Saint-Saënsin oopperan Samson et Dalila, josta sveitsiläinen Guy Montavon, Erfurtin oopperan johtaja, oli rakentanut lapsellisen sovituksen kiistaksi israelilaisten ja palestiinalaisten välille. Lähi-idän kriisin sekä Moskovan teatterikaappauksen käyttö tällä tavalla ei ole pelkästään tulenarkaa, vaan osoittaa vakavaa tyylitajun ja arviointikyvyn puutetta. Ymmärsinkö todella oikein, että palestiinalaiset veivät ensimmäisen näytöksen lopussa raskaana olevan naisen kulisseihin ja ampuivat hänet? Ja haluttiinko Samsoniin liittää lopussa kristussymboliikkaa, painamalla hänen päähänsä seppele, valuttamalla päälle viiniä ja peittämällä silmät (tosin, hah, aurinkolaseilla)?! Tanssinumeroiden koreografiat olivat kiusaannuttavan huonoja.

No jotain todella hyvää: kuoro! Taas oli Matti Hyökki valmentanut kuoronumerot ihanasti soiviksi. Oivaltavaa oli laittaa mieslaulajat ”itkumuurilla” laulamaan takamuuria päin, jolloin heijastusakustiikka synnytti mystisen tunnelman. Solisteista Milijana Nikolic lauloi sairaanakin hienosti, tenori Franco Farina alkuongelmien jälkeen komeasti. Kapellimestari Jacques Delacôten ratkaisuja ihmettelin. Esimerkiksi hittiaariassa Mon cœur ouvre à ta voix hän hidasti varmaankin joka toisella tahtiviivalla.

Saint-Saënsin musiikki teki suuren vaikutuksen, joten toivottavasti tämä tuotanto ei pysty pilaamaan ihmisten mielikuvaa sinänsä oivallisesta oopperateoksesta.

Harmistus ei vaivannut mieltä kauaa. Paluumatkalla bussissa söin Sirkan leipomon muikkukukkoa ja tuhrin käteni siitä valuvalla rasvalla. Samassa viereeni tuli Suonperä lautasliinapuntin kanssa. ”Minä tulen kyllä auttamaan mutta tässä aina kestää vähän aikaa.”


maanantai 8. heinäkuuta 2013

Don Giovanni pelasti päivän



Aix-en-Provencen oopperafestivaalin johtaja Bernard Foccroulle työhuoneensa ikkunan ääressä.


Perjantaina 5.7.2013 Aix-en-Provencen kadut tulvivat turisteja, kauppa-autoja ja mopoja. Hotellien oviin oli kirjoitettu kömpelösti Full, no rooms. Moottorien pärinä, kaikkialle tungeksivat matkailijat ja kirjavat rihkamakaupat tekevät pikkukaupungista kesäkuumalla epäviihtyisän. Ainoa tapa päästä lepuuttamaan jalkojaan ovat suttuiset kahvilaterassit, sillä epäkaupallista, julkista oleskelutilaa, puistonpenkkejä tai muuta sellaista ei helpolla löydy. Lomalle en tänne tulisi.

Onneksi on oopperafestivaali, joka taas illalla tarjosi vallattoman musiikkiteatterielämyksen. Mozartin Don Giovannista nähtiin Dmitri Tsherniakovin ohjaus kolmen vuoden takaa, jossa henkilögalleriasta oli rakennettu iso perhe. Kaikki tapahtui samassa lavasteessa; Commendatoren (Anatoli Kotscherga) viihtyisässä salongissa tammikalusteiden, räätälipukujen, vihreän tapetin ja viinaksien kuvittamana. Don Giovannin (Rod Gilfry) palvelijasta Leporellosta (Kyle Ketelsen) oli tehty perheen kaukainen sukulainen, joka alussa fanitti nimihenkilöä, mutta lopussa kääntyi tätä vastaan. Hyvin oli libreton repliikit saatu lopussa käännettyä päinvastaiseksi, esimerkiksi ei-huudon jälkeen hän repesi hullunnauruun.

Commendatore sai köniinsä - ei miekalla - vaan kun Don Giovanni työnsi hänet kirjahyllyä päin. Don Giovannin ja Leporellon dynamiikka muistutti tässä versiossa paljon yhden ihmisen kahta taistelevaa luonteenpuolta. Donna Annasta (Maria Bengtsson), Zerlinasta (Joelle Harvey) ja Donna Elvirasta (Kristine Opolais) oli tehty todella hyvät karakterisoinnit.

Kapellimestari Marc Minkowski sai Lontoon sinfoniaorkesterin kuulostamaan ihmeteltävän 1700-lukulaiselta. Oli hauska seurata, miten hän sinnikkäällä lyönnillä pelasti yhden katastrofipaikan. Muutamat sforzatot hän oli harjoituttanut pitkiksi, jopa loppua kohti voimistuviksi. Là ci darem oli liioitellun hidas ja pehmoinen - hauska keksintö, sillä näin siitä tuli osa oopperan koomista sanastoa. Sitä edeltänyt resitatiivi, jossa Don Giovanni viettelee Zerlinaa, oli hitaudessaan hypnoottinen, ja teki Zerlinan hurmiosta jopa uskottavan (minkä seurauksena se irtautui koomisuudesta?)

Yleisö oli kylmää eivätkä väliaplodit tahtoneet syttyä. Lienevätkö ne katoamassa oopperan esityskonventioista? Ohjauksissakin kiusaannuttavat hiljaisuudet pyritään yhä useammin kuromaan umpeen nopeilla siirtymillä. Lopussa esiintyjiä toki juhlittiin. Suurimmat mölyt irrotti amerikkalainen Kyle Ketelsen (Leporello). Rod Gilfrylle taputettiin vähemmän, vaikka hän Don Giovannina heiluskeli isossa ulsterissaan aidon juopporetkun tapaan. No, musiikillisesti Ketelsen veti pitemmän korren.

Hyvä kuvakulma: ei autoja, turisteja eikä "Provence"-nimistä puotia.

Ennen Don Giovannin näytöstä pääsin tapaamaan oopperafestivaalin pääjohtajan, belgialaisen Bernard Foccroullen, joka tunnetaan myös taitavana urkurina ja säveltäjänä. Hänen työhuoneensa sijaitsee kaupungin parhaalla paikalla: arkkipiispanpalatsin yläkerroksessa suoraan näyttämöä vastapäätä, niin että oopperat voi katsoa sohvalta suuret ikkunaluukut avaamalla. ”Minulla on silti aina paikka katsomossa”, Foccroulle kertoi. Hän myös paljasti yllättäviä asioita festivaalin tulevaisuudesta.

Foccroullen haastattelun kuulette syyskauden ensimmäisessä Hienostelua-ohjelmassa keskiviikkona 4.9.2013 klo 11.00 (YLE Areena ja Radio 1). Silloin on luvassa tunnin syväsukellus Aix-en-Provencen kuumuuteen. Sain mikrofonin eteen myös Lontoon sinfoniaorkesterissa kontrabassoa soittavan Jani Pensolan.

Ranskalaisfestivaalilla saa heti vastaansa raivokohtauksen



Aixissa näkee punaista. Kuva pukuhuoneen ovelta.

Hulvattomassa Pallolaajennus-blogissa Jussi Leinonen tiivistää Ranskassa vallitsevan palvelukulttuurin - vai pitäisikö sanoa, ”toisen ihmisen kohtaamisen” - osuvasti: ”Vaikka ruoka on ollut hyvää, sen ostotapahtuma usein ollut vittumainen ja töykeä. [...] Ostotapahtumahan koostuu käytännössä kolmesta kohdasta, morjestuksesta (bonjour!), tilaamisesta (un americain oui!) ja maksamisesta (merci beaucoup au revoir!) joten luulisi siitä selviävän ilman vittuilua.”

Ranskan maabrändi on loistava, koska siihen kuuluvat eleganssi, tyylikkyys ja kaunopuheisuus. Brändi onkin vain brändiä, sillä konjakki on toista, vaikka nyt Provencessa: väistelet koirankakkaa, mädäntyviä jätteitä, yskit pakokaasuja, meinaat jäädä mopon alle (minkä seurauksena opit kaksi uutta kirosanaa), nautit virtsan tuoksusta (esim. bussissa), näet päivän aikana kaksi välikohtausta, jossa kalliisti pukeutuneet naiset alkavat huutaa ja sättiä toisiaan katukielellä (connasse on ääliötär).

Etuoikeuteni viime viikolla oli yrittää hoitaa työasioita aidon ranskattaren kanssa, sillä juttumatkalla Aix-en-Provencen oopperajuhlilla en voinut välttyä lehdistötoimiston eleganssilta. Festivaaleilla tapahtuman koosta riippuen työskentelee yksi tai useampi henkilö, joiden tehtävänä on auttaa paikalla juttujaan tekeviä journalisteja. Nämä lehdistöihmiset järjestävät lippuja, haastatteluja ja jakavat tietoa. Tai näin ainakin olin luullut.

Jo huhtikuussa olin pyytänyt Aix-en-Provencen festivaalilta neljää haastattelua. Kun viime viikon torstaiaamuna saavuin paikalle, niistä kaksi oli sovittu, mutta lehdistöpäällikkö sanoi heti että toinen - sopraano Evelyn Herlitziuksen kanssa - ”hyvin luultavasti perutaan”. Käsissäni olisi siis ollut yksi haastattelu, festivaalijohtaja Bernard Foccroullen, kahta raporttia ja tunnin radio-ohjelmaa varten. Ei hyvä. Yksi haastattelupyynnöistä oli festivaalilla työskentelevälle Viron filharmoniselle kamarikuorolle. Sitäkään he eivät saaneet järjestettyä, vaikka kuoro viipyy pikkukaupungissa viikkokausia ja siinä on useita kymmeniä laulajia. Neljäs oli Esa-Pekka Saloselle, minkä järjestämisen hankaluuden ymmärrän paremmin.

Haluatko tietoa? Älä ainakaan kysy lehdistöpäälliköltä
 
Minulla oli myös muutamia tavanomaisia kysymyksiä lehdistöpäällikölle, joiden aikana hän kehitti itselleen raivokohtauksen.

”Saisinko tietää vuoden 2013 budjettilukuja, sillä lehdistökansiossa oli vain vuoden 2012 budjetti?” - ”Ette.”

”Kuinka paljon vuoden 2013 budjetti eroaa vuoden 2012 budjetista?” - ”Se on suurin piirtein samanlainen.”

”Mikä mahtaa olla lipunmyynnin tilanne, kuinka paljon on loppuunmyytyjä tapahtumia?” - ”Tarkempaa tietoa ei ole. Lippuja on vielä, olemme tyytyväisiä tilanteeseen.” (Seuraavana päivänä festivaalin pääjohtaja Bernard Foccroulle kertoi, että kaikki uuden kamarioopperan näytökset ovat loppuunmyytyjä. Tieto ei ehtinyt raporttiini.)

”Asun hotellissa, jonka internet-yhteys toimii heikosti. Saisinko käyttää festivaalialueen internet-yhteyttä lähettääkseni ajankohtaisraportin huomenna Suomeen?” - ”Periaatteessa kyllä, mutta tuossa vieressä on kahvila, jossa on internet-yhteys.”

”Saanko nauhoittaa aplodit Rigoletton ensi-illasta?” - ”Minä en halua tietää, onko teillä nauhuri siellä mukana vai ei.” - ”Mutta saanko nauhoittaa pelkät aplodit?” - ”Minä en halua tietää!”

”Voisinko saada nähdä, minkälaiset ovat ulkoilmateatterin takatilat?” - ”Ei, sillä voisitte nähdä lavasteet etukäteen. Olisitte voineet tehdä kierroksen kuukausi sitten, mutta ei nyt.”

”Straussin Elektran kenraali on tänä iltana. Voisinko päästä seuraamaan sitä?” - ”Hyvä herra, ette voi vain marssia tänne ja vaatia pääsyä kenraaliharjoitukseen!”

Ymmärrän, että monilla oopperataloilla on periaatteena, että journalisteja ei päästetä harjoituksiin, mutta en odottanut raivokohtausta.

Roskakasa, mopo ja Aixin yliarvostetuin ravintola, Les Deux Garçons.

Ratkaisin hankalat jutunteko-olosuhteet muutamalla valkoisella valheella. Marssin Provencen teatterin taiteilijasisäänkäynnille ja näin heti ruudulta, että menossa oli Elektran harjoitus, montussa Esa-Pekka Salonen. Kysyin aulavahtimestarilta ”Olikos se nyt niin, että nämä harjoitukset päättyvät tunnin kuluttua?” ”Ei, ne päättyvät vasta yhdeksän maissa.” Tulin ovelle roikkumaan yhdeksän maissa ja voilà, Esa-Pekka Salonen tuli muusikkojen mukana ovesta ulos ja sain sovittua haastattelun. Kiinnostavaa oli, että Salonen kysyi heti ”Etkö ole saanut toimistoni vastausta?” No en todellakaan. Arvasin heti, että tulppana oli ollut festivaalin lehdistötoimisto.

Rigoletton ensi-illan jälkeen oli juhlavastaanotto esiintyjille ja - kuten La Provence -lehdestä luin - toimittajille. Juhlien alettua selvitin missä oli teatterin takaovi ja menin sinne norkoilemaan. Takaovella seisoi vartija, joka ei vaikuttanut ruudinkeksijältä. Esitin huolestunutta ja väitin, että juhlissa on eräs ystäväni joka ei vastaa tekstiviestiini ja joka minun pitäisi löytää. Vartija kohautti olkapäitään ja päästi minut sisään. Näin pääsin lopulta keskelle taiteilijoita, ottamaan blogikuvia ja sopimaan haastatteluja.

Poislähtö Aix-en-Provencesta maistui makelta. Lauantaina tein ohjelmaa Marseillessa - lopputuloksen kuulette syyskuun 11. päivä.

Ohjelma Aix-en-Provencesta haastatteluineen lähetetään 4.9.2013. Evelyn Herlitziuksen tai Viron filharmonisen kamarikuoron haastattelua ette kuule.


perjantai 5. heinäkuuta 2013

Rigoletto alkoi strippauksella

Sisäänkäynti Théâtre de l'Archevêchéhen.

Ei täällä nyt niin kuuma ole, täällä Etelä-Ranskassa. Eilinen 27 astetta tuntui ihan miellyttävältä, tämän päivän lukema 29 karkottaa ehkä hetkeksi päiväunille ilmastoituun hotellihuoneeseen. Sitä paitsi ilma vielä näin heinäkuun alussa viilenee heti auringon laskettua. Sen sai kokea eilen illalla oopperafestivaalin avajaisiltana, kun Verdin Rigoletto esitettiin arkkipiispan palatsin sisäpihalla. Huopia oli jaossa niille, jotka olivat pukeutuneet pelkkään pellavapaitaan.

Koska katsomoa ei ole katettu, kyselin lehdistötoimistossa, mitä tapahtuu jos alkaa sataa. Toimiston neljä naista räjähtivät nauramaan, sillä sade on täällä tähän aikaan vuodesta harvinainen vieras. Lehdistöpäällikkö muisteli, että edellisen kerran esitys on jouduttu peruuttamaan sateen vuoksi ehkä kahdeksan vuotta sitten.

Olosuhteet kesäiltana olivat siis kunnossa ja hienosti pääsi eräs Euroopan merkittävimmistä oopperafestivaaleista alkamaan. Rigolettosta nähtiin kanadalaisen Robert Carsenin sirkukseen sijoitettu ohjaus, jossa tapahtumia elävöitti kuusi akrobaattia ja kahdeksan naistanssijaa. Alastomat naiset vääntelehtivät lavalla vain viisi minuuttia alun jälkeen. Aluksi he strippasivat rintaliivit, sitten lähtivät pöksytkin. Yleisö otti uuden tulkinnan myönteisesti vastaan. Hieno ilta, sanoivat monet, ja niin sanon minäkin.

Irina Lungu sädehti vielä ensi-iltajuhlissakin.

Ulkoilmateatterin lava on liian pieni suurille lavastevaihdoksille, mikä tuottaa ongelmia Rigoletton tapaisessa teoksessa, jossa tapahtumapaikat vaihtuvat. Minkäänlaista ongelmaa tämä ei toteutukseen tuottanut, sillä käytössä oli usein esiripun edusta ja lavan sirkusnäyttämön rakennelmasta tuli erilaisilla valotilanteilla leikiten erilaisia tilavaikutelmia.

Robert Carsen harmitteli sitä, miten Piaven libretto hukkaa muutamia Victor Hugon romaanin vivahteita, kuten sen, että Rigoletto on ainoa joka voi pelleillä kuninkaan kustannuksella. Carsen myös ihmetteli, miksi Rigoletto suojelee tytärtään Gildaa niin paljon. Hänellä oli alun perin mielessään insestiteema, mutta siitä jäi lopulliseen versioon vain kohta, jossa Rigoletto matkii naivansa mallinukkea.

Herttua on Piaven libretossa melko viaton henkilöhahmo, jonka luonnetta Verdin kirjoittama vilpittömänsävyinen musiikki tukee. Roolin esittänyt meksikolainen tenori Arturo Chacón-Cruz ei ole mikään kultakurkku, mutta osasi näytellä. Rigolettona oli varmaotteinen George Gagnidze ja Gildana loisti - kaikista solisteista kirkkaimmin - venäläinen Irina Lungu.

Robert Carsen toi Rigolettoon makua.

Gianandrea Nosedan johtama Lontoon sinfoniaorkesteri kuului katsomoon paikoin harmillisen hiljaa, mutta kokonaisuutena musiikki virtasi pakottomasti. Heli Jürgenson oli valmentanut Viron filharmonisen kamarikuoron ja Philippe Giraudeau tehnyt koreografiat. Miruna Boruzescun puvut olivat klassiset mutta toimivat: Rigoletto röyhelökauluksisessa työasussa, Gilda sinisessä pumpulipuvussa ja Sparafucile niittinahkatakissaan.

Yleisö antoi kuuluvimmat aplodit Gildalle ja Rigolettolle, Herttua herätti bravo-huutojen lisäksi buuauksia ja Carsenin kohdalla taputettiin kohteliaan pidättyvästi. ”Yksi idea”, sanoi vieressäni istunut sveitsiläinen kriitikko. ”Mutta toimiva.”