keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Uutta musiikkiteatteria katsomassa

Berliinin Schiller-teatteri.

Viikonlopun Juhannusrauhasta ei Berliinissä ollut tietoakaan. Aattona minut päivänokosilta herätti kadulta kuulunut trumpettijammailu. Se oli osa maailmanlaajuista Fête de la Musique -päivää, jolloin muusikot levittäytyivät 103:een paikkaan ympäri kaupunkia soittamaan ja laulamaan.

Valtionoopperan eli Staatsoperin väliaikaistilassa, Schiller-teatterissa oli meneillään Infektion-festivaali, jonka puitteissa talo esittelee musiikkiteatterin uusia saavutuksia. Esityskauden päätteeseen osuva kaksiviikkoinen festivaali järjestettiin nyt kolmatta kertaa.

Tämänvuotisen festivaalin uusi teos on Helmut Oehringin ooppera Aschemond oder The Fairy Queen, siis Keijukaiskuningatar, jonka materiaalina ovat Henry Purcellin samanniminen semiooppera ja Shakespearen näytelmä Kesäyön unelma. Stefanie Wördemann on kirjoittanut libreton, johon hän on käyttänyt myös mm. Adalbert Stifterin ja Heinrich Heinen tekstejä.

Jos tämä musiikin ja tekstin tekijöiden nimilista jo puudutti silmänne, niin ei hätää, ette ole yksin: juuri materiaalin ja ilmaisutapojen sillisalaatti muodostui teoksen ongelmaksi. Tekstin ja musiikin sekalaiset lähtökohdat ovat toki olleet tyypillisiä oopperan historiassa, mutta tässä teoksessa turvautuminen lukuisiin eri kirjoittajiin ja näyttämöllisiin jekkuihin antoi kuvan tekijöiden epävarmuudesta. Vaikutteet alkoivat tursuta yli äyräiden suunnilleen puolivälissä.

Näyttämöllä kaikki perustui neljään 1950-lukuiseen huonetilaan, jotka oli rakennettu pyörivän näyttämön päälle ja jotka vaihtuivat pyörähdyksellä melkeinpä elokuvakohtausten tempossa.

Ideana on miehen (näyttelijä Ulrich Matthes, mm. Perikato-elokuvan Joseph Goebbels) vierailu lapsuudenkodissaan, jossa tapahtumat ovat johtaneet äidin itsemurhaan. Eri vuodenaikoina huoneissa tapaavat pojan isä, äiti, äidin sisar miehineen ja ystävä. Keijukaiskuningatar on mustapukuinen mykkä nainen, joka kommunikoi viittomakielellä. Hänen seuranaan on kärpäsensiipiin puettuja naisia.

Musiikillisen rungon muodostavat Purcellin aariat, jotka on liimattu toisiinsa sekä nauhamusiikilla että modernilla orkesteri-ilmaisulla. Purcellin motiivien kommentointia en havainnut kuin kerran.

Miksi sitten teos tuntuu liian pitkältä? Reaalisestihan se kestää vain kaksi tuntia viisitoista minuuttia, eikä välissä ole taukoa. Osa harvalukuisesta yleisöstä lähti silti kesken pois. Luulen, että teoksen tuhlailevat ainekset ja nopea leikkausvauhti eivät olleet tasapainossa kokonaismuodon kanssa. Taivaankappaleiden liike, aikatasot, vuodenaikojen vaihtelu, ihmissuhteet ja muistot tulivat kerrotuiksi ja koetuiksi jo runsaassa tunnissa. Vaikea enää keksiä, mitä näyttämökonsteja ei olisi käytetty: mukana oli viittomakieltä, naamioita, tanssia, mimiikkaa, seinille heijastettuja tekstejä, videotekniikkaa ja herkkä lapsinäyttelijä. Aallonpohja oli aivan loppumetreille ahdettu Thom Yorken runo ”I Will!”, jonka Matthes huusi särkyvällä äänellä. Ei edes pateettista, vaan peripateettista.

Esiintyjävoimien laatu ja määrä olivat suorastaan tuhlailevat. Orkesterimontussa olivat Staatskapelle, sen orkesteriakatemialaiset sekä vielä Akademie für Alte Musik Berlin. Erinomaisista laulusolisteista ihailin varsinkin sopraano Marlis Peterseniä. Tenori Topi Lehtipuu ja kontratenori Bejun Mehta osoittivat, kuinka vaivattomasti laulaminen sujuu (kun sen osaa), ja miten ensembleissä voi käyttää koko dynaamista skaalaa.

Paljon kiinnostavia raikkaita ilmaisukeinoja teoksessa kuitenkin on, joten siinä mielessä uuvuttava kokemus vastasi festivaalin antamaan lupaukseen uuden musiikkiteatterin esittelystä.

Pieni koneisto tuotti suuremman elämyksen

Keijukaiskuningattaren näyttämösirkukselle täydellisen vastakohdan tarjosi maanantai-ilta 24.6.2013, jolloin Infektion-festivaali jatkui Toshio Hosokawan yksinäytöksisellä oopperalla Hanjo. Sen säästeliään kaunis ilmaisu on saanut innoituksensa japanilaisesta No-teatterista ja kuvataiteesta. Hosokawa on säveltänyt teokseensa draamallisesti täyteläistä linjaa, kimmeltäviä orkesterisointeja sekä puhelaulua. Musiikki muistuttaa soinniltaan paljon Kaija Saariahoa, mutta temaattinen sitko kuuluu vahvemmin.

Teos syntyi vuosina 2003-2004 Aix-en-Provencen festivaalin tilauksesta ja tarvitsee tarinansa kertomiseen vain kolme solistia ja pienen orkesterin. Calixto Bieito on ohjauksessaan luottanut laulajien kykyyn omaksua pieniä eleitä ja käytti Susanne Gschwenderin lavastuksen peruselementtejä, maata, tulta ja vettä sopivasti hyväkseen. Ei tulinäytöstä, vaan vain yhdet liekit, ei vedellä lotraamista, vain neljä läiskähdystä, ei liikkuvia mannerlaattoja, vain kiviä iholla.

Lavan halkaisee yleisöä kohti kurottava luonnollisen kokoinen junaraide, jonka molemmin puolin Staatskapellen soittajat valkoiseksi meikattuine naamoineen olivat ryhmittyneet. Günther Albers johti esityksen vasemmalta reunalta.

Kaikki solistit elivät roolinsa läpi vahvasti: ruotsalainen Ingela Bohlin (Hanako), Ursula Hesse von den Steinen (Jitsuko Honda) ja Georg Nigl (Yoshio). Nigl saapui katsomoon juuri ennen esityksen alkua kuin kuka tahansa, nostatti koko toisen rivin ylös päästäkseen keskipenkille sanoen samalla ”en kai tullut liian myöhään”, mikä tuotti nyrpeän ilmeen muutaman rouvan kasvoille. Näiden mielensäpahoittajien reaktiota oli hauska seurata, kun viime hetken tulija neljännen kohtauksen alussa osoittautui yhdeksi solisteista. Niglin saapuminen ja kommentti sopivat mielestäni Yukio Mishiman näytelmän ytimeen, joka tiivistyy Hanakon repliikissä ”ihmiset elävät joko itse odottaen tai antaen muiden odottaa”. Hanako odottaa rakastamansa Yoshion saapumista juna-asemalla, leikittelee samalla kuolemalla, ja kun Yoshio viimein saapuu, hän ei enää tunne tätä. Yoshio heittäytyy veteen ja Hanako jatkaa odottamista Jitsuko Hondan kylmässä syleilyssä. Teos päättyy ainaiseen odottamiseen ja Jitsukon toteamukseen ”Miten ihanaa elämää!”

Vain 80 minuuttia kestävä teos oli niukkuudessaan vaikuttava ja muistutti siitä, miten yksi - sattuva - ajatus riittää musiikkidraaman lähtökohdaksi. Hanjon seuraavaksi esityspaikaksi sopisi erinomaisesti vaikka Suomen Kansallisoopperan Alminsali.

Wagner on Milanon La Scalassa kuin kotonaan

Milanon La Scala.

Olen useammankin kerran matkaillut Milanossa, mutta yhden kaupungin kuuluisimmista taloista, La Scalan oopperan, olen tähän mennessä nähnyt vain ulkoa. Tiistaina 25.6.2013 asiaan tuli vihdoin muutos. Kesäkuun kahtena viimeisenä viikkona La Scala esittää Wagnerin tetralogiaa Ring kahdesti, jonka jälkimmäisen esityskierron toisen oopperan, yli viisi tuntia kestävän Valkyyrian, pääsin katsomaan. Guy Cassiersin selkeälinjaisesta ohjauksesta olin aiemmin nähnyt Reininkullan Berliinin Staatsoperissa, jonka kanssa tuotanto on yhdessä tehty.

Ennen kuin jaan kokemukseni oopperaillasta, kertaan hieman, mistä syystä Milanon La Scala kantaakaan mainetta eräänä maailman merkittävimmistä oopperataloista.

Ensinnäkin La Scalalle on ehtinyt kertyä melkoisen komea historia. 1800-luvulla se toimi monen poliittisen muutoksen juhlapaikkana, ja Bartolomeo Merellin johtajakaudella teatteri löysi Giuseppe Verdin. Talon Verdi-kantaesityksiin lukeutuvat mm. Oberto, Nabucco, Otello ja Falstaff.

Pelkän italialaisen ohjelmiston varassa oopperan maine ei silti ole ollut. Arturo Toscanini toi sinne Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat, minkä jälkeen suuri saksalainen on säännöllisesti kuulunut talon ohjelmistoon. 1900-luvun esiintyjänimiä ovat olleet Maria Callas, Placido Domingo ja Luciano Pavarotti, ja johtajina ovat toimineet niin Claudio Abbado kuin Riccardo Muti.

Nykyinen talo on oikeastaan täysin uudelleen rakennettu toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä. Toscanini palasi Milanoon johtamaan uudelleenavajaiset 11.5.1946, joka oli samalla Renata Tebaldin debyytti. Alkuperäinen Scala vihittiin 3.8.1778 Salierin oopperalla Europa Riconosciuta, jonka orkesteri oli ajan mitoissa poikkeuksellisen suuri, 70 soittajaa, ja lavalla nähtiin 36 hevosta. Nimensä oopperatalo sai samalla paikalla aiemmin sijainneesta Santa Maria alla Scalan kirkosta. Oopperaa oli Milanossa nähty toki aiemminkin - herttuapalatsin Margherita-salongissa koko taiteenlajin alkuhämärissä jo 1599, minkä jälkeen 1717 valmistuneessa Teatro Regio Ducalessa, joka tuhoutui tulipalossa 1776.

Nykyinen johto luottaa klassikkojen voimaan

2000-luvun La Scalan ohjelmistossa pyörivät lähinnä klassikkoteokset. Tapasin Valkyyrian näytöksessä vanhan tuttavani, musiikkitoimittaja Gianluigi Mattiettin, joka seuraa Scalan näytöksiä säännöllisesti. Hänen mielestään talo on edelleen Italian paras eikä nähnyt toiminnassa mitään suurempaa kritisoitavaa. Permannon reunalla sijainnut istumapaikkani oli Mattiettin mielestä akustisesti huono, mitä ihmettelin, sillä en ollut koskaan aiemmin nauttinut missään oopperassa niin hyvästä soinnista ja äänten tasapainosta. Jos keskipaikoilla on tätä vieläkin huumaavampi sointi, niin yleisö saa olla todella tyytyväinen.

Kauden 2012-2013 ohjelmisto oli juhlavuoden takia rakennettu suurten Verdi- ja Wagner-klassikoiden varaan. Mausteena ohjelmistossa nähtiin maalis- huhtikuussa venäläisen nykysäveltäjän Aleksandr Raskatovin ooppera Koiran sydän (Собачье сердце). Lippujen hinnat ovat paikasta riippuen 13 eurosta 210 euroon, erikoisesityksissä kalleimmat paikat saattavat maksaa 2000 euroa.

Ylen musiikkitoimittaja Paula Nurmentaus
La Scalan edustalla.

Permannolle johtavat käytävät ovat ahtaita ja paikoin joutuu jopa kumartelemaan. Itse oopperasali avautuu kapean sisäänkäynnin jälkeen valtavan kokoisena: aitioita on kuudessa kerroksessa ja permantopenkissä istuessa tunne on kuin suuren valtameriristeilijän vierustalla.

Erikoista oli, että oopperan käytävillä kuuli suomen kieltä enemmän kuin Helsingissä Pohjois-Esplanadilla - paikalla oli muun muassa Suomen Wagner-seuran jäseniä. Talon aulapalvelijat ovat pukeutuneet tyylikkäisiin mustiin asuihin, kantavat kaulassaan pronssimedaljonkia ja kieltäytyvät valokuvista.

Klo 18.30 kapellimestari Daniel Barenboim saapui orkesterin eteen aplodien pauhatessa. Alkusoiton ensisävelet lähtivät soimaan mehevästi, täyteläisesti ja pidättelemättömällä energialla. Montun akustiikka vaikutti olevan erityisen hyvä jousille. Ensimmäisen näytöksen lemmentunteet tulvivat kaikkialle isolla kädellä, niin väkevinä kuin vain näin taitavilla esiintyjävoimilla ajatella saattaa. Siegmundina oli Simon O’Neill, Sieglindenä Waltraut Meier ja Hundingina Mikhail Petrenko. Siegmundin Kevätlaulussa ihmettelin O’Neillin tapaa tyylitellä melodialinjaa puhelaulun suuntaan. Tavoitteena saattoi olla keveyden vaikutelma, jos ääni ei muulla tavoin hiljaisemmissa nyansseissa toimi. Suurta voimaa hän väläytti esimerkiksi huikeissa ”Wälse”-huudoissaan.

Waltraut Meier ja Simon O'Neill.

Joka näytöksen jälkeen solistit tulivat esiripun eteen kumartamaan. Jo ensimmäisen näytöksen kolmikko sai bravo-huutojen lisäksi buuauksia, mutta kun he tulivat yksittäin, buuauksia ei enää suuremmin kuulunut. Se saattoi merkitä kritiikkiä ohjausta kohtaan.

René Pape lauloi Wotanin osan sairastuneena, mikä kieltämättä kuului soinnin haperuutena, mutta samalla ihailin miten hyvällä tekniikalla tällaisenkin kohtalon La Scalan lavalla voi selättää. Huipennuksen ”Leb’ wohl” -alku tuli kaikesta huolimatta hirmuisella vyöryllä. Pohjoista voimaa esitykseen toi ruotsalainen Iréne Theorin täydellisenä Brünnhildenä. Jekaterina Gubanova oli melkeinpä liian kaunis Frickaksi.

Kahdella väliajalla kävin kollegojeni Paula Nurmentauksen ja Gianluigi Mattiettin kanssa välipalaa syömässä Via Santa Margheritan baareissa ja tapasin mitä hauskimman suomalaispariskunnan, Anna ja Joel Haahtelan, jotka viipyvät kaupungissa koko Ringin ajan. Näytöksen päätyttyä klo 23.40 Mattiettin piti kiirehtiä kotiinsa Parmaan, mutta itse jatkoin uusien tuttavieni kanssa Galleria Vittorio Emanueleen yöpalalle.


Anna ja Joel Haahtela olivat ensimmäistä kertaa La Scalassa.
”Uskomattoman hieno”, Joel Haahtela luonnehti esitystä. Oikealla Gianluigi Mattietti.

Risottoa, salaatteja ja Franciacortaa nauttiessamme ylistimme esitystä minkä kerkesimme. Cassiersin ohjauksesta olin kuullut saksalaiselta ystävältäni kritiikkiä, mutta itselleni hitaasti etenevä yhdistelmä videotaidetta ja niukkoja eleitä pyörivän Artek-tyylisen lampun (kulta tai ajankulu?) alla toimi viihdyttävästi. Ja jotta kaikki olisi vieläkin täydellisempää, saimme nauttia myös elävän musisoinnin rosoista: orkesterin soitossa oli epäyhtenäisyyttä varsinkin tulimusiikissa, ja toisen näytöksen lopussa vaskiensemblet kärsivät intonaatio-ongelmista.

Jos Wagnerin Valkyyria pitää joskus elämässään kokea, se hetki oli nyt, tänä kesäiltana, Milanon La Scalassa. Takaisin Pasilaan? Ei vielä.

Yleisö aplodeeraa kapellimestari Daniel Barenboimille.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Vierailu Potsdamin musiikkijuhlilla herätti halun tulla uudestaan

Erika Roos lauloi Potsdamissa.

Berliinin Konzerthausissa vieressäni istunut nainen kysyi minulta pari vuotta sitten, tunsinko Potsdamin musiikkijuhlia. En ollut sellaisista kuullutkaan, mihin nainen sanoi, että minun oli ehdottomasti joku kesä käytävä siellä. Viime viikonloppuna päätin sitten tehdä pikavisiitin tapahtumaan, jonka esityspaikkoina 7.-23.6.2013 toimivat Potsdamin ylelliset linnat ja palatsit aivan Berliinin kyljessä. Festivaalia on järjestetty vuodesta 1954 - tämänvuotisena teemana oli Skandinavia.

Sunnuntaina 23.6.2013 paikalle pääseminen Berliinistä käsin oli kuitenkin poikkeuksellisen aikaavievää, sillä S-Bahnin lähijunalinjalla oli katkos Westkreuzin ja Wannseen välillä. Kahden juna- yhden bussimatkan jälkeen hyppäsin Potsdamin päärautatieasemalla taksiin ja ehdin juuri ja juuri iltapäivänäytökseen Neues Palais’n pikkuruiseen teatteriin. Ovella minut toivotti valkoisessa kesäpuvussa tervetulleeksi festivaalidramaturgi, tohtori Jelle Dierickx. Hän kertoi olevansa tyytyväinen kesän 13 000:een kävijään ja konsertteihin, joista 91 prosenttia oli ollut loppuunmyytyjä. Festivaali saa ainoana tapahtumana käyttää myös Sanssoucin linnan Ehrenhofia, pylväspihaa, ”jos vain käyttäydymme hyvin”, hän sanoi.

Sisäänkäynti Neues Palais'n teatteriin.

Kesän oopperateoksena oli Ruotsin Mozartiksi kutsutun Joseph Martin Krausin Proserpine pääosin ruotsalaisten laulajien esittämänä. Proserpinen libretto pohjautuu Ruotsin kuninkaan Kustaa kolmannen alkuperäisideaan. Kustaalla oli läheinen yhteys Potsdamiin, sillä hänen äitinsä Lovisa Ulrika oli Fredrik Suuren sisko.

Neues Palais’n linnateatteriin piti nousta sivusiivestä ylös leveää portaikkoa pitkin. Teatteri on todella pieni, jopa pienempi kuin Aleksanterin teatteri Helsingissä, ja on tyypilliseen tapaan tummanpunaisella plyysillä, valkoisella puulla ja kullatuilla kohokuvioilla koristeltu.

Kapeassa montussa soitti oslolainen Barokksolistene-orkesteri, johon kuului seitsemän viulua, kaksi alttoviulua, kaksi selloa, kontrabasso ja seitsemän puhaltajaa. Kapellimestari Olof Boman johti esityksen oikealta sivusta lavalle päin ja soitti myös cembalo-osuudet. Daniel Hanson oli valmentanut kuoron, Ensemble Sydin, ja Elisabeth Linton käyttänyt ohjauksessaan monipuolisesti pienen teatterin kaikkia mahdollisuuksia. Laulusolisteista erottuivat taidoiltaan erityisesti kaksi naista, nimiroolin laulanut Elisabeth Meyer ja Ceresin osan Erika Roos.

Raphaëlle Pacault, viulu, ja Vappu Helasvuo, alttoviulu, juttelivat esityksen jälkeen linnanpihalla.

Loppukiitoksissa tekstityslaitteeseen heijastettiin tieto siitä, että teatteri menee remonttiin ja avataan uudelleen vasta 2017. Uudistus tuo helpotusta sekä muusikoille että yleisölle, sillä ilmanvaihtoa ei ole oikeastaan lainkaan, mikä teki olon jo ensimmäisellä puoliskolla tukalaksi. Muusikot olivat edellisen viikon yli kolmenkymmenen asteen helteissä saaneet jo pelätä vanhojen soittimiensa puolesta.

Elisabeth Meyer ihastutti Proserpinen nimiosassa.

Näytöksen jälkeen sain esityksessä loistaneen, vuonna 1987 syntyneen sopraanon Elisabeth Meyerin kameran eteen ja kyselin häneltä tulevaisuuden suunnitelmista. Kun hänen keikkansa Donna Annana Helsingin Don Giovannissa syksyllä raukesi, ei muita töitä ole odottamassa - vielä. Linnateatterista Meyer kertoi pitäneensä, sillä tilan pienuuden takia yleisöön saa kontaktin ja pienetkin eleet kuuluvat ja näkyvät.

Oopperan jälkeen kuljeksin Sanssoucin suuressa puistossa. Kiinalainen paviljonki, Grosse Fontäne ja Neptunuksen luola hehkuivat ilta-auringon valossa. Festivaalin päätöskonsertti alkoi yhdeksältä Sanssoucin linnan Ehrenhofissa. Länsisiiven vierustan kioskeissa oli skandinavisen teeman mukaisesti tarjolla tanskalaisia voileipiä ja raparperidrinkkejä, johon käytettiin Finlandia-vodkaa. Hinnat olivat kohtuulliset: äyriäisrisotto 6,50, olut kolme euroa ja mikä parasta, pienestä espressomopoautosta sai kunnon kahveja oikean baristan tekemänä. Edustikoot hyvät kahvit vaikka pohjoista kahvilakaupunkia Kööpenhaminaa.

Muusikot kulkivat lavalle pylväskäytävää pitkin.

Kellon lähestyessä yhdeksää ruoka-alueelle alkoi muodostua jonoja, ja siellä täällä näki frakkipukuisia orkesterilaisia. Samaan pöytään osunut täti kertoi yrittäneensä jo perjantaina konsertiin, mutta ei enää ollut saanut lippua. Hänelle festivaali oli elämän ensimmäinen, vaikka hän asuu aivan lähistöllä.

Yhdeksältä ovaalinmuotoisten pylväsrivien keskelle rakennetulle lavalle nousi kapellimestari Joachim Gustafsson, joka lyhyellä varoitusajalla johti konsertin sairastuneen Antonello Manacordan sijaisena. Varmaankin niukasta valmistautumisesta johtuen Kammerakademie Potsdamin esityksissä oli paikoin läpisoiton makua, mutta se ei haitannut pääskysten lentelyn sulostuttamaa suvitunnelmaa. Kokonaan skandinaavisin aineksin ohjelmaa ei ollut rakennettu: mukana oli klassikkohittejä, kuten Mendelssohnin Kesäyön unelma ja Fallan Tulitanssi. Skandinaviaa edustivat Hugo Alfvénin laulu Skogen sover Isa Katharina Gericken esittämänä, Carl Nielsenin Aladdin-alkusoitto, Edvard Griegin Peer Gynt -sävelmät sekä kiinnostavimpana tanskalaisen Peter-Erasmus Lange-Müllerin musiikki Holger Drachmannin näytelmään De var engang.


Benoît Malmberg, taiteellinen johtaja, sekä Stefan Boström, tenori ja harjoittaja
Romeo&Julia-kuorosta.

Konsertin kuoroksi oli kiinnitetty ruotsalainen Romeo & Julia-kören, joka herätti huomiota historiallisilla puvuillaan ja teatraalisilla eleillään, ei niinkään laulutaidoillaan. Hauska lisä illan ohjelmassa oli näyttelijä Simone Solgan esittämä ”Feuerrede”, palopuhe, jossa hän vitsaili päivänpolitiikalla ja sai yleisön lämpimämmäksi kuin yksikään musiikkiesityksistä. Jonkinlaisena huipennuksena Fallan Tulitanssin tahdissa räjäyteltiin ilotulitusnäytös. Ylimääräisenä korvia pimentyneessä kesäillassa hiveli Griegin Aamutunnelma.

Yhden päivän perusteella sain tietenkin vain kalpean kuvan siitä mitä Potsdamin musiikkijuhlat voivat tarjota, mutta jo sen perusteellakin festivaali vaikutti useamman visiitin arvoiselta. Sunnuntain taiteelliset epätasaisuudet korvasivat rento tunnelma, hyvä ruoka ja juoma sekä loisteliaat maisemat. Ensi vuonna festivaali täyttää 60 vuotta, teemana on Välimeri ja oopperoiden käytössä uudenaikaisempi Hans Otto -teatteri.

Pylväiden reunustamalle linnanpihalle mahtui 1200 kuulijaa.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Jazzkonsertti olohuoneessa villitsi yleisön


Jenni Sarras pitää olohuoneessaan jazzkonsertteja.

Muutama viikko sitten sain houkuttelevan kutsun sähköpostiini. ”Oletko koskaan ollut yksityisellä jazzklubilla, jossa soittaa Suomen parhaat muusikot?” kirjoitti Jenni Sarras. Kirjeessä Sarras kertoi, että hän on järjestänyt olohuoneessaan jazzklubeja viime kesästä lähtien, ja kesäkuun 15. päivän iltana olisi jälleen luvassa uusi konsertti. Kiinnostuin heti ja vastasin myöntävästi.

Eilen sitten spaseerasin sovittuun aikaan kruununhakalaiseen kerrostaloasuntoon, jossa illan kaunis emäntä minut otti vastaan. Heti pääsin tutustumaan myös perheenjäseniin ja muihin kutsuvieraisiin, joita yhteensä oli paikalle saapunut runsaat kolmekymmentä. Nuorin osallistuja oli 8-viikkoinen vauva, vanhin Sarraksen 84-vuotias isoäiti.

Baarista sai kuohuviiniä.

Idea kotikonsertteihin syntyi kun Sarraksen hyvä ystävä, muusikko Jouni Järvelä ensimmäistä kertaa astui perheen olohuoneeseen. "Tämä on niin iso että täällä voisi pitää jazz-konsertin”, Järvelä sanoi. Viime vuoden heinäkuussa pidettyyn ensimmäiseen konserttiin Sarras sai esiintyjäksi Saturday Night Live Bandin johtajan Lenny Pickettin. Muita vieraita ovat olleet Olli Ojajärvi, Jussi Lehtonen, Jouni Järvelä ja Mikko Pettinen.

Muusikot ovat nauttineet kotikonsertoinnista, sillä kuulijat arvostavat jazz-musiikkia ja heitä saattaa joskus olla jopa suurempi lukumäärä kuin julkisella klubilla. Musisointi ei ole häirinnyt naapureita, mutta asiaa auttaa myös se että viereinen asunto on tyhjillään ja alapuolella liiketila.

Kun kello on puoli kuusi, Jenni Sarras toivottaa yleisön tervetulleeksi. ”Onko kaikilla juotavaa? Ensimmäinen vieras pissasi jo lattialle”, hän sanoo ja saa väen nauramaan.



Illan bändissä soittavat Kasperi Sarikoski pasuunaa, Jetro Sarikoski altto- ja tenorisaksofonia, Jonatan Sarikoski rumpuja, Juho Kivivuori bassoa ja Tuomas Kauppi pianoa. Bändin kolme veljestä ovat osa kahdeksanhenkisestä Sarikosken sisarusparvesta, joista Kasperi, 24, valmistui edellisenä päivänä musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta, Jonatan, 23, on free lance -muusikko, ja Jetro, 18, opiskelee Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla.

Soitto käynnistyy Jeremy Kernin stankulla All the Things You Are. Muusikot osoittautuvat todella eteviksi improvisoijiksi ja äänenvoimakkuus on kaupunkiolohuoneeseen sopiva. Yleisö istuu keskittyneesti jakkaroilla, penkeillä ja nojatuoleilla. Jalat vispaavat ja kuohuviiniä siemaillaan. Ensimmäinen setti huipentuu Antônio Carlos Jobimin bossanovaan Corcovado, jossa Kasperi Sarikoski vetäisee huikean virtuoosisen soolon.

Jenni Sarras ja Riitta Sarras.

Tauolla juttelen yleisön kanssa. Emännän äiti Riitta Sarras kertoo, että tyttären ensikosketus jazziin oli kolmisenkymmentä vuotta sitten Pori Jazzeilla. Silloin kolmivuotias Jenni karkasi katsomaan ankkoja, ja kadonneesta tytöstä kuulutettiin niin, että tieto levisi suorassa radiolähetyksessä koko maahan. Isovanhemmat kuulivat sen purjeveneellekin.

Riitta Hietala ja Else-Meeri Latsa.

Ikkunan vierustalla jazzista nauttii Else-Meeri Latsa, emännän isoäiti, joka toukokuussa muutti samaan taloon asumaan. Hän on ensimmäistä kertaa paikalla ja nauttii kuulemastaan. Latsan vieressä seurustelee Riitta Hietala, joka on ollut kotikonserteissa jo kolme kertaa.


"Antti" ja Seppo Sarras.


Parvekkeelta näkee juuri ja juuri merenrannan, jolla Seppo Sarras (oik.) pitää purjevenettään. Hänen seurassaan on Antiksi esittäytyvä mies.

Terhen Heikkilä kertoo harrastavansa klassista laulua.
Kotikonserttiin hän tuli poikaystävänsä seurassa.

Tauon jälkeen seuraa toinen setti ja sitten vielä kolmas. Kappaleiden kirjo ulottuu Richard Rodgersista Clifford Browniin. Hattu lähtee kiertoon ja muusikot saavat siitä kahisevan kolehdin. 3-vuotias Ellen aloittaa hillittömän tanssin eturivissä.


Ellen, 3, aloitti tanssin.

Lämpötilan aina vaan kohotessa Jenni Sarras ehdottaa, voisiko bändi soittaa Summertimen. Muusikot miettivät hetken: ”d-molli?” joku kysyy, ”ok”, kuuluu vastaus. He varoittavat, että kukaan ei osaa sanoja, joten biisi lähtee käyntiin instrumentaaliversiona. Lopuksi rumpali Jonatan Sarikoski kuitenkin yllättää ja puhkeaa laulamaan. Yleisö on liekeissä.

Pianisti Tuomas Kauppi.

Virallinen osuus on ohi, mutta yleisö huutaa tahdissa ”We want more!” Joku ehdottaa encoreksi kappaletta Take the "A" Train. Pianisti Tuomas Kauppi saa muilta luvan johdantoon, aloittaa soiton, ja ilta huipentuu mahtavaan jammailuun.


Sarikosken veljekset Jonatan, Kasperi ja Jetro.

Seuraavan kerran Sarras aikoo järjestää kotikonsertin syksyllä. Esiintyjänimiä ei ole vielä vahvistettu, mutta suunnitelmissa on saada paikalle muutama kovan luokan kotimainen taiteilija.

Lappu alaovella.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Terveiset kesäasunnolta


Nam!
Piipahdin pitkästä aikaa kesäasunnolla, ja ilahduin sukulaisvierailulla kohtaamistani riistaeläimistä. Pellonreunaan tosiaan tuli muutama valkohäntäpeura kirmaamaan ja sain heidät näin ikuistettuakin.

Siinä sitten pitkää lounasta sulatellessa oli aikaa tutustua kirjahyllyn lehtiarkistoon, mikä on kuulemma yleinen hupi kesähuviloilla. Lehtimainokset 1990-luvulta selittävät nuoremmille lukijoille ehkä sitä, miksi me kolmekymppiset olemme sellaisia kuin olemme. Leipä ja sirkushuvit olivat toisenlaisia kuin nykyjään, katsokaa vaikka.


Vauhdikas katkarapuresepti Kotivinkki-lehdestä 6/7 1993 (irtonumeron hinta 16,90 mk). Mainostoimisto on yrittänyt saada ohjeeseen vauhtia. "Heitä, viskaa, kylvä!" Synonyymit kuitenkin loppuvat kesken eikä tekstiä tahdo jaksaa lukea loppuun. Ahkera lukija kuitenkin palkitaan: "jopahan on olosi äveriäs kuin ruotsinlaivalla konsanaan".


Miten tulemme nykyään toimeen ilman "Balansiaa"? Huomaa tarjoiluohje: "Syö Balansian kanssa."


Kesä 1994 sujui rattoisasti "Kesäduuni"-ohjelmaa katsoessa, joka sisälsi julkimoita.

Lama-aikanakin oli kesäduunia - ainakin joillekin!

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Helsingissä juhlittiin uuden oopperaseurueen syntyä


Ville Matvejeff, New Generation Operan perustaja ja taiteellinen johtaja.

Helsingin helteissä juhlittiin keskiviikkona 5.6.2013 uuden oopperaseurueen syntyä. Porukan nimi on New Generation Opera, jonka taiteellisena johtajana toimii kapellimestari Ville Matvejeff. Tarkoituksena on kehittää oopperailmaisua uusiin suuntiin, ja ensimmäisessä tuotannossa, Mozartin Don Giovannissa, joka saa ensi-iltansa Helsingin Juhlaviikoilla 18.8.2013, käytössä on useita kännykkäkameroita joiden kuvaa välitetään esitystilanteessa kahdelle jättinäytölle. Keskiviikon bileissä saatiin näyte siitä, miten homma toimii, ja ainakin itse vankiuduin tuijottamaan hauskaa duettoa jossa Mozartin musiikki ja kännykkävideo kohtasivat.

Yhteistyökumppaniksi seurue on saanut Nokian, jonka HD-älypuhelimia esityksessä käytetään. Katajanokalla kohoteltiin maljoja uusille oopperakoitoksille.

Nokialaiset Maija Taimi (vas.) ja Kristina Björknäs iloitsivat Ylen ohjaajan Harri Anttilan seurassa.

Helsingin Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja Erik Söderblom nautti kesäillasta.


Ensimmäiset harjoitukset ovat pitäneet tuotanto- ja viestintäpäällikkö Alina Tiitsin kiireisenä. "Mahtavaa tehdä tällaisella porukalla töitä", hän sanoi.

Basso Timo Riihonen aloittaa ensi kaudella Kielin oopperassa
ja saa tehdä siellä mm. kuningas Marken roolin. Don Giovannissa
hän on Komtuuri.

Sopraano Anna Danik tekee ensi kaudella Ebolin roolin Chemnitzin oopperassa.
Juhlaviikkojen Don Giovannissa hän on Donna Elvira.

Mezzosopraano Niina Keitel ja Tapani Plathan. Keitelin kesään kuuluu Sipi Simpukan rooli
Norppaoopperassa, minkä jälkeen hän tekee Carmenia Kansallisoopperassa.
Plathan on Juhlaviikkojen Leporello.
Harri Anttilan seurassa Satu Strömberg, ooppera
Skaalan toiminnanjohtaja.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Göteborgin sinfoniaorkesteri huipensi konserttikauden

Alttoviulistit Björn Johannesson ja Susanne Brunström
 sekä kontrabasisti Jenny Ryderberg konsertin jälkeen.

Eräs maailman huippuorkestereista, Göteborgin sinfoniaorkesteri, vieraili minikiertueensa päätteeksi Helsingin Musiikkitalossa sunnuntaina 2.6.2013. Konsertin jälkeen oli ilo tavata hyväntuulisia muusikoita Musiikkitalon edustalla lähes kolmenkymmenen asteen kesäilmassa.

Huilisti Anders Jonhäll.

Sain kameran eteen ykköshuilisti Anders Jonhällin, joka soitti Antonín Dvořákin Uudesta maailmasta -sinfonian soolot puuhuilulla. Kakkoshuilisti luotti samassa teoksessa kuitenkin metallisoittimeen, ”ei mistään erityisestä syystä”, Jonhäll kertoili.

Klarinetisti Urban Claesson.

Suuri kunnia oli tavata klarinetisti Urban Claesson, orkesterin jäsen vuodesta 1986 ja sooloklarinetisti vuodesta 1995. Kiitin häntä mielenkiintoisesta soinnista, joka ytimekkyydessään muistutti saksalaista koulukuntaa. Claesson ilahtui ja sanoi kiinnittäneensä soinnin hiomiseen paljon huomiota, tosin hän kertoi tukeutuvansa enemmän amerikkalaiseen ohjelmistoon ja soittotapaan.

Claessonin mukaan orkesterin kotisali, vuonna 1935 valmistunut Göteborgin konserttitalo, on kyllä hyvä soittopaikka, mutta sen akustiikka on niin viileä että orkesterin on ollut pakko oppia soittamaan lämpimästi. Musiikkitalon sali sai Claessonilta yksiselitteisen kehun: ”jättefin”.

Yksi kauden tähtihetkistä

Göteborgin sinfonikkojen vierailukonsertti jatkoi Helsingin Juhlaviikkojen erinomaista ulkomaisten sinfoniaorkesterien sarjaa, jonka konsertteja kuullaan valikoidusti myös itse Juhlaviikkofestivaalin ulkopuolella. Kapellimestarina piti alun perin esiintyä supertähti Gustavo Dudamelin, mutta sairauden takia hänen tilallaan kiertueen johti kolumbialaissyntyinen Andrés Orozco-Estrada, jonka ura on näyttävässä nousukiidossa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Kapellimestarivaihdoksen takia konsertin ohjelma muuttui perinteisemmäksi kun Anders Hillborgin Cold Heat jäi pois. Beethoven-Dvořák -linjan katkaisi sentään onneksi Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto.

Heti alkunumerosta, Beethovenin Egmont-alkusoitosta, kävi ilmi, että nyt ollaan upeasti kiiltelevän sinfoniasoinnin äärellä. Huomiota herätti muun muassa sforzatojen monipuolisuus.

Viulusolistina soitti ihana Lisa Batiašvili, Sergei Prokofjevin viulukonserton nro 1 D-duuri, täydellisesti melodiikan ja efektien kaikkia mahdollisuuksia käyttäen. Orkesteri pysyi kuin pysyikin Batiašvilin tahdissa ja pääsi esittelemään sointivärejään monipuolisemmin: esimerkiksi Scherzon keskeltä paljastui hurmaava satumaailma harppuineen ja korkeine puineen. Ylimääräisenä numerona Batiašvili ja orkesteri soittivat valssin Dmitri Šostakovitšin Nukketansseista.



Väliajan jälkeen oli tarjolla huippunsa viritetty sinfoniakone: Antonín Dvořákin iki-ihana ysi, Uudesta maailmasta -sinfonia, jonka huipennukset olivat herkullinen yhdistelmä soittamisen raivoa ja kontrollia. Ilahduin kun ensimmäisen osan jälkeen yleisö puhkesi väliaplodeihin: se kertoo, että paikalla oli uutta väkeä, joka ei tunne konserttikulttuurin käytänteitä ja johon soitto teki syvän vaikutuksen. Berliinissä väliaplodit tulevat lähes aina, Helsingissä valitettavan harvoin.

Kapellimestari Andrés Orozco-Estrada oli tarkka johtaja, jonka lyönnissä on vielä nuoren kapellimestarin yliselkeyttä. Hän muotoili fraasit valloittavasti, mutta teemojen kokonaissuunnittelu ei vaikkapa hitaassa osassa täysin mukaansa imaissut. Silti hänen valoisa ja kommunikoiva olemuksensa heijastui orkesteriin niin, että vierailukonsertista muodostui yksi kauden tähtihetkistä. Ylimääräisenä kuultiin vielä Brahmsin Unkarilainen tanssi.

Orkesterin riveissä oli tavattoman taitavia soittajia, ja päättääkseni nämä konserttihavaintoni kummallisesti, nostan esiin fagotistit, joiden soittamat välikommentit olivat ennenkuulumattoman hienoja.

Kannustan teitä, arvon lukijat, olemaan eri mieltä kanssani, ja kuuntelemaan Göteborgin sinfonikkojen konsertin Yle Radio 1:ssä keskiviikkona 5.6.2013 klo 19.03.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Pianisti Roope Gröndahl odottaa rauhallisena tuloksia



Pianisti Roope Gröndahl perjantaina Brysselissä. Kuva: Timo Asikainen.

Tässä lyhyet terveiset pianisti Roope Gröndahlilta Brysselistä, jossa hän on soittanut arvostetussa Kuningatar Elisabeth -kilpailussa. Jännistys tiivistyy, sillä kilpailun tulokset selviävät myöhään lauantai-iltana (1.6.2013).

Moniviikkoinen kilpailu on Gröndahlin mukaan ollut suuri ponnistus, josta osan aikaa asutaan eristyksissä ilman kännyköitä ja tietokoneita. "Kisaohjelmisto on ollut valtavan laaja", Gröndahl kuvailee. Hän pitää kokemusta hienona ja suhtautuu rauhallisesti palkintojenjakoon.

Terveiset Gröndahlilta välittivät kollegani Katri Henriksson ja Timo Asikainen. Menestystä Gröndahlille, ja kävi kilpailussa miten kävi, pidän häntä eräänä parhaista sukupolvensa pianisteista.