perjantai 31. toukokuuta 2013

Keisarillisen kaluston viimeinen sarja myynnissä Helsingissä

Bukowskin työntekijät Annika Adlercreutz (vas.) ja Cita Langinauer istuivat keisarillisille tuoleille.

Huutokauppakamari Bukowskin Helsingin-toimistossa Iso Roobertinkadulla on paraikaa näytillä varsin kiinnostava kohde: Romanovien Talvipalatsissa aikanaan sijainneen sohvakaluston kokonaisuus, johon kuuluu sohva, kahdet tuolit ja nojatuolit sekä pöytä. Kohde tulee myyntiin kevään klassisessa huutokaupassa ensi viikon torstaina (6.6.2013).

Kalusto on peräisin keisarinna Aleksandra Fjodorovnan hopeisesta salongista Pietarin Talvipalatsista. Keisariperhe tilasi tämän kaluston ensimmäisenä tilauksena Talvipalatsin yksityistiloihinsa.




Samaa kalustoa on ollut Helsingissä myynnissä kaksi kertaa aiemminkin, mikä kertoo kokonaisuuden suuruudesta. Nyt kaupan oleva kokonaisuus on hyvässä kunnossa, lukuunottamatta toisen tuolin irronnutta puuornamenttia sekä pöydän puuttuvaa marmorilevyä. Alkuperäinen päällys on ollut leveäraitainen, ehkä sinivihreän ja valkoisen sävyinen. Mielenkiintoinen yksityiskohta paljastuu sohvasta: sen reunoissa on ollut kiinni kaksi tuolia, jotka sittemmin on sahattu irti. Sahausjäljet ovat selvästi näkyvissä.

Sahausjälki sohvan reunassa.

Kalusto on ollut suomalaisen suvun hallussa, ja sen alkuperä tuli heille yllätyksenä. Perheen lemmikkikoira oli kuulemma pitänyt yhtä sohvista pesäpaikkanaan (ei kuitenkaan tätä sohvaa). Kalusto on ollut Talvipalatsissa, mutta luulen että sen viileä sävymaailma se sopisi myös jotakin kesäasuntoa vilvoittamaan.

Lähtöhinnaksi on asetettu 100 000 - 150 000 euroa.


Vanhasta piirroksesta käy ilmi sohvan alkuperäinen rakenne ja raitapäällykset.


torstai 30. toukokuuta 2013

Silvasti kutsui huippukapellimestarit Savonlinnaan

Jorma Silvasti (vas.) julkisti vuoden 2014 ohjelmiston torstaina.

Olipa mielenkiintoinen lehdistötilaisuus tänään torstaina 30.5.2013 Hotelli Kämpissä! Savonlinnan oopperajuhlien uusi johtokaksikko, Jorma Silvasti ja Jan Strandholm, julkistivat vuoden 2014 festivaaliohjelman. Silvastin taiteellinen johtajakausi alkaa virallisesti 1.9.2013, mutta toki hän on jo pitkään häärinyt tulevien kesien parissa ja tehnyt lukuisia taiteilijakiinnityksiä. Lopputuloksena on ohjelmisto, josta voi lukea monta ilouutista, vaikkei kaikki ensi silmäykseltä erityisen uutta luovalta vaikutakaan.

Tärkeimpänä kaikesta Jorma Silvasti on korjannut Savonlinnan oopperajuhlia vaivanneen kapellimestariongelman: viime vuosina esitysten musiikinjohto ei ole aina vastannut kaikkia odotuksia. Ikävää, että samanlaisia ongelmia on ollut myös Kansallisoopperan tuotannoissa. Savonlinnan kesä 2014 näyttää kuitenkin erinomaiselta: kapellimestareina toimivat muiden muassa Hannu Lintu, Mikko Franck, Philippe Auguin ja Okko Kamu.

Franck tekee festivaalidebyyttinsä johtamalla Puccinin Madama Butterflyn uusinta-ensi-illan. Hannu Lintu johtaa Aulis Sallisen Kullervon, jossa Tommi Hakala astuu nimiroolissa Jorma Hynnisen saappaisiin. Philippe Auguin johtaa Bizet’n Carmenin ja mikä parasta, armoitettu Mozart-kapellimestari Okko Kamu on kiinnitetty Taikahuiluun.

Silvasti on suunnitelmissaan antanut myös tilaa monelle sellaiselle suomalaislaulajalle, jota on Olavinlinnaan kaipailtu. Helena Juntunen debytoi Madama Butterflyn nimiroolissa, Ville Rusanen Kullervon Kimmona ja Mari Palokin nyt festivaalin aikuisohjelmistossa Carmenin Micaelana.

Taikahuilun Yön kuningattaren rooliin Silvasti sanoo hakevansa tummempisävyisiä lauluääniä, joten Tuuli Takalan tapaista nuorta lahjakkuutta rooliin on ehkä turha odottaa, vaikka toisen miehityksen paikka on vielä auki. Ensimmäisessä miehityksessä roolissa on kypsä-ääninen unkarilainen Klára Kolonits, sillä Silvastin mukaan on tärkeää että rooli erottuu nuoresta Paminasta ja antaa äidillisen vaikutelman. Paminaksi on kiinnitetty Anna Immonen, joka kohosi alkuvuodesta yleisösuosikiksi Lappeenrannan laulukilpailussa.

Kysyin, suosiiko Silvasti taiteilijakiinnityksissään jotain tiettyjä agentuureja tai managereita. Vastauksessaan Silvasti korosti, että taiteilijan sopivuus ratkaisee, toimisto jää sivuseikaksi. Puoluettomuuteen päästäkseen Silvasti on myös pyytänyt ottamaan oman nimensä pois häntä edustavien agentuurien listoilta. Verkostoilla on toki silti merkitystä. Esimerkiksi festivaalilla vierailevan ulkomaisen talon, Walesin kansallisoopperan johtaja David Pountney on Silvastin entinen työtoveri.

Festivaali ottaa uudelleen käyttöönsä myös Kerimäen jättikirkon esittämällä siellä Mozartin Requiemin, jonka johdossa siipiään kokeilee nuori Dalia Stasevska.

Kesän 2014 klassikoiden varaan rakennettu oopperatarjonta ei silti vaikuta uutta luovalta, varsinkin kun Taikahuilu ja Carmen ovat ensi kaudella myös Kansallisoopperan ohjelmistossa. Silti monet Silvastin tekemät korjausliikkeet saavat oopperanystävän huokaisemaan helpotuksesta.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Ajelu harvinaisella Riva-veneellä


Hannu Aaltonen ohjaa venettään.


















Kuulkaa, kävin juuri pistäytymässä toimituksen kulmahuoneessa, jossa töitä tekevät Meri ja Suvi! Virkistyin kovasti, ja mieleeni tuli kevään viimeinen Hienostelua-ohjelma, jota kävin tekemässä Turun saaristossa.Tarkoitus oli tutustua Pohjoismaiden oloissa harvinaiseen vesipeliin, legendaarisen italialaisen venevalmistamon Rivan juhlamalliin, Aquariva Centoon, jota on valmistettu vain 15 kappaletta. Se tehtiin juhlistamaan Aquarivan sadan kappaleen valmistumista. Kaikki kymmenen juhlamallia myytiin ennakkoon parissa päivässä, minkä jälkeen venettä tehtiin vielä viisi kappaletta lisää.

Ensimmäistä kertaa näin tämän kuvankauniin veneen Helsingin venemessujen sisääntulokäytävällä, missä sen keula kurotti uljaasti kohti messuväkeä. Omistajan nimeä ei kerrottu, mutta jätin siinä sitten haastattelupyynnön merkin Suomen-edustajalle. Päiviä kului ilman vastausta, mutta kyseltyäni asiaa vielä uudelleen sain lopulta suostumuksen. Veneen onnelliseksi omistajaksi paljastui Hannu Aaltonen, joka kuivalla maalla ollessaan toimii Turussa Kupittaan K-Citymarketin kauppiaana.

Eräänä toukokuisena iltapäivänä saavuin sitten Turkuun junalla ja astuin ohjeiden mukaan pysäköintipaikalla odottavaan mustaan Range Roveriin. Aaltonenhan se siinä kuskina oli, aurinkolasit päässä puheluita hoitamassa. Laitettiin kamppeet kyytiin ja lähdettiin ajamaan kohti Tammistoa. Aaltonen paljastui mukavaksi seuramieheksi. Lueskelimme Motorboat-lehteä ja soitimme Rivoja myyvälle kaverille Norjaan, jolta saimme vahvistuksen veneiden lukumäärään pohjoismaissa. Suomessa Rivoja on vain noin 15 kappaletta, Aquarivoja kahdeksan ja Aquariva Centoja vain tämä yksi.

Oman veneensä Hannu Aaltonen löysi viime vuonna Rivan 170-vuotisjuhlilta Saint Tropezista. Alustavan tarjouksen jälkeen hän lensi katsomaan sitä Milanon lähistölle Como-järvelle ja ihastui heti. Tarkkaa kauppahintaa hän ei kerro, mutta yleensä Rivat maksavat muutamasta sadasta tuhannesta puoleen miljoonaan euroon. Aaltosen veneen nimi Allura on pantu kokoon sen ensimmäisen omistajan tytärten nimistä: Allegra, Ludovica ja Rachel.

Aaltonen säilyttää venettään kesäasuntonsa rannassa punaisessa venevajassa. Kuorimme sen peitteen alta, riisuimme kengät ja hyppäsimme kyytiin. Aaltonen käynnisti moottorit ja antoi niiden hetken aikaa lämmetä. Sitten livuimme rauhallisesti keskelle mitä valoisinta merenlahtea.



Aaltonen puhui veneestään hurmioituneena: sen leikkauksista, kattoluukuista, pollareista, rungosta - ja sielusta! Kun pääsimme avarammille vesille, hän alkoi lisätä vauhtia. Yanmarin kaksi akselivetoista moottoria murisivat tyytyväisenä. Vedon tunne oli satumainen. Olimme jo kolmessakymmenessä solmussa, mutta Aaltonen ei hellittänyt, vaan kiihdytti entisestään. Saavutimme lähes huippunopeuden, neljäkymmentä solmua. Tällä tavalla olisimme päässeet Maarianhaminaan parissa tunnissa ja Tukholmaan alle seitsemässä tunnissa. Kyyti oli tasaista kuin olisi ison Mersun penkillä istunut. Kun Aaltonen teki loivan käännöksen, hän muutti veneen kallistusta käsikäyttöisillä trimmeillä eli kahdella ohjauspaneelissa sijaitsevalla painikkeella.



Näimme useita komeita taloja. Joku oli rakennuttanut veneilleen oman pienen suojasataman, toinen venevajan kallion sisään. Aaltonen tuntee paikat hyvin, onhan hän veneillyt täällä 15-vuotiaasta saakka.

Veneeseen kuuluvat myös vesisukset ja nahkainen piknik-laukku, josta löytyvät samppanjalasit, hummerisakset sekä Rivan logolla kirjaillut kankaiset lautasliinat. Kylpyammetta tai suihkua ei ole, mutta kemiallinen wc löytyy penkin alta. Parhaimmillaan vene on päiväkäytössä, ja tilaa on sopivasti kuudelle, vaikka rekisteri mahdollistaa kahdeksan matkustajaa.

Lopuksi oli todettava että kyllä, kova vauhti voi olla tyylikästä. Paitsi että veneen hienolla kannella oleskellaan sukkasillaan: kun palasimme satamaan, huomasimme että Aaltosen toisen jalan kenkä oli tuulen mukana lentänyt mereen.

  
Kenkä jäi sinne.


Kuuntele Hannu Aaltosen haastattelu tästä.

Musiikit:
Vivaldi: Tituksen aaria oopperasta Titus Manlius. Topi Lehtipuu ja I Barocchisti, joht. Diego Fasolis.
Pacius: Leonoran balladi oopperasta Kaarle-kuninkaan metsästys. Aleks Wilkko ja Salonkiorkesteri Graco (1929).
Sibelius: Cortège. Lahden kaupunginorkesteri, joht. Osmo Vänskä.
Beethoven: Allegro con brio sinfoniasta nro 7 A-duuri. Wienin filharmonikot, joht. Carlos Kleiber.
Calzia: Se fossi milionario. Ernesto Bonino ja L’Orchestra Barzizza.
Mozart: Rondo (Allegro) klarinettikonsertosta A-duuri. Kari Kriikku ja Tapiola Sinfonietta, joht. John Storgårds.

Oliko tässä sopraano Tuuli Takalan kansallinen läpimurto?

Sopraano Tuuli Takala esityksen jälkeen.

Olin tiistai-iltana 28.5.2013 Sibelius-Akatemian konserttisalissa katsomassa Anselmi Hirvosen hauskasti uudistamaa Taikahuilua, jonka tapahtumat sijoittuvat 2040-luvulle ja joka piikittelee yhä laajemmalle leviävää talouspuhetta.

Toukokuun lopussa kolme kertaa esitettävä Taikahuilu syntyi, kun Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen opiskelijat halusivat tehdä oman, itsenäisen oopperaproduktion ilman koulun määräysvaltaa. Sopraano Emili Losier kokosi työryhmän opiskelijoista ja alan nuorista ammattilaisista ja on toiminut produktion tuottajana.


Kansallisoopperan päädramaturgi Juhani Koivisto kiittää Yön kuningatarta.

Yön kuningattarena tuotannossa esiintyy nuori sopraano Tuuli Takala, joka kenties tekee näinä iltoina kansallisen läpimurtonsa. Täydellinen tulkinta kimurantista aariasta nostatti hurjat suosionosoitukset väkirikkaassa yleisössä, jossa nähtiin monia musiikkielämän vaikuttajia Sakari Oramosta Matti Salmiseen.

Itse kuulin Tuuli Takalaa ensimmäisen kerran viime syksynä lehtori Tuula Uusi-Hallilan 50-vuotisjuhlilla, joilla hän sydämeenkäyvästi lauloi muun muassa Adelen naurukupletin. Hänet on jo kiinnitetty syksyksi Kansallisoopperaan Yön kuningattaren rooliin, ja kesäsuunnitelmiin kuuluvat mittelöt Kangasniemellä ja Timo Mustakallio -laulukilpailussa.

Taikahuilu esitetään Sibelius-Akatemiassa vielä kerran keskiviikkona 29.5.2013. Oopperaan on vapaa pääsy, mutta aulan pahvilippaisiin voi lahjoittaa rahaa, ja sen tekee mielihyvin.


Taikahuilun loppukiitokset.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Tyylikkäät menovinkit viikonlopuksi


Helsingissä on tulevana viikonloppuna aikamoinen kuhina erilaisia kaupunkitapahtumia. Klassista tyyliä voi shoppailla Hagelstamin huutokaupassa lauantaina. Näytössä huomiota herättivät muutamat Helene Schjerfbeckin litografiat, joiden huutamista tosin kehottaisin harkitsemaan. Schjerfbeck-buumin johdosta niitä tulee liikkumaan markkinoilla enemmänkin ja hinnat saattavat laskea.

Suuremmalla nautinnolla katselin Santeri Salokiven maalausta Saint Cloudin puistosta ja Håkan Brunbergin Helsinki-näkymää, joka tosin luettelossa ei pääse lainkaan oikeuksiinsa. Mielenkiintoinen esine on Fredric Johan Fjäderin myöhäiskustavilainen peili, jolle Museovirasto on langettanut maastavientikiellon.


Antikisoiva guassimaalaus Fredric Johan Fjäderin peilissä.

Hyvien huutojen päätteeksi suosittelen ateriointia Lehtovaarassa, jossa sain viime viikonloppuna nauttia aivan erinomaista Calvadosta. Tähän mennessä olen pitänyt Boulardia hinta-laatu-suhteeltaan parhaana, mutta paha haastaja löytyi Domfrontais’n calvasta, johon käytetään omenoiden lisäksi päärynöitä! Tuoksu on härnäävä ja kruunaa keväisen herkkuaterian. Pyytäkää siis listan ulkopuolelta Calvados, Domfrontais, Domaine Pacory, ja viikonloppunne on onnellinen.



Calvados Domfrontais Domaine Pacory.


keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kyllä on erinomainen Tristan ja Isolde!

Kansallisooppera Tristanin väliajalla tiistaina.
Voi kuulkaa ystävät, katsokaa, ettekö näe: kyllä on erinomainen, uusi Tristan ja Isolde Suomen Kansallisoopperassa! Aivan huippumiehitys, kaunis ohjaus ja taitavasti soittava orkesteri. Olin katsomassa vasta tiistain 21.5.2013 esityksen, joka oli ensi-illasta toinen, mutta nyt onkin hyvä tilaisuus kommentoida ensi-illan herättämiä kritiikkejä.

Muutamia ohjaaja Elisabeth Lintonin ratkaisuja pitivät jotkut alleviivaavina. En ole lainkaan samaa mieltä, sillä pienet yksityiskohdat ikään kuin aksentoivat pitkän linjan tapahtumattomuutta. Brangänen tapa vaihtaa juomat ja verenvalutus olivat piristäviä visuaalisia fanfaareja.

Viikatepoika kolmannessa näytöksessä oli myös paikallaan. Oopperoissa on nimittäin niin monenlaisia kuolemia: on kuolemaisillaan oloa, kuoleman tekoa, laulamista kuoltaessa ja vielä kuoleman jälkeen. Viikatepojan poistuminen Tristanin kuoltua kirjoittaa libreton tekstin Tristan kuolee näyttämölle. Periaatteessa asia jää muuten avoimeksi, hieman kuin Isolden kohtalo (ai niin, hän sublimoituu). Toisaalta ohjaajan ratkaisu voidaan tulkita niin, että viikatepoika poistuu ilman että on vienyt Tristanin henkeä. (En totta puhuen nähnyt tuon kapineen viuhahdusta.)

Lemmenduetossa parin asemointi oli toimivaa. Ihmettelin ainoastaan Kurwenalin ja Brangänen saapumisen näyttämistä ennen kuin käänne kuuluu musiikissa, mikä söi tapahtuman tehoa. Samoin kapellimestari Pinchas Steinberg johti kovin vaisusti lemmendueton välipurkauksen. Ehkä tällä haluttiin lisätä jännitystä loppua kohti. Mietiskelin myös, miksi ohjaaja ei ollut käyttänyt Kansallisoopperan salia monipuolisemmin asettamalla fanfaarisoittimia yleisön taakse parville. Nyt ne kaikuivat tavanomaisesti näyttämön sivuista ja takaa.

Tuotannon miehitys on lähes täydellinen. Ensinnäkin Marion Ammannia (Isolde) ei ole ylistetty lainkaan tarpeeksi. Hänellä on uskomattoman kaunis ääni ja kyky tehdä vaativaan rooliin myös lukuisia hiljaisen eri sävyjä. Robert Dean Smith Tristanina on ammattitaitoinen laulaja, joka varsinkin kolmannessa näytöksessä pääsi parhaimpaansa. Olemus lavalla jäi epätasaiseksi, esimerkkinä mekaaninen asettautuminen lemmendueton makuuasentoon.

Lilli Paasikivi on suurenmoinen Brangäne, hänen legatonsa sydämeenkäyviä ja saksan ääntämys täydellistä. Soinnillinen s surisee kuin mehiläisparvi. Suuren suuri nautinto oli kuunnella baritoni Tommi Hakalaa, joka kolmannessa näytöksessä teki ällistyttävän, vavahduttavan ja pakahduttavan roolityön. Samoin Waltteri Torikka oli erinomaisessa vedossa, kuin myös Kai Pitkänen, Arto Hosio ja Tuomas Katajala. Basso Matti Salminen oli kerrassaan upea kuningas Markena, jälleen kerran. Jännityksellä seurasin erään ylöspäisen intervallin kohtaloa hänen monologissaan - siinä tultiin viitosvaihteella kiihdytyskaistalle, mutta kone oli sen verran voimakas, että maalisävelelle päästiin. Pinchas Steinberg sai Kansallisoopperan orkesterin tosissaan soimaan. Ihailin jousisointeja ja puhaltajien kykyä puhtaaseen intonaatioon hyvinkin risukkoisissa harmonioissa.

Olen kaipaillut Kansallisoopperan ohjauksilta riskinottoa, mutta tämän teoksen kohdalla vaikenen ja kunnioitan klassisen kauniita ratkaisuja. Vaikka voisi sen englannintorven laittaa kakkosparvelle.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Fick hjälp med klarinetten


Instrumentreparatör Timo Rantanen med min B-klarinett.

Hälsningar igen från språkmajoriteten! Först ber jag om ursäkt för att inte ha skrifvit mera på svenska, men som ni säkert förstår, är det alltid litet konstigare för mig att formulera blogginlägg på svenska. Men det anser jag i alla fall mycket viktigt - att sprida information öfver omständigheter i den finskspråkiga Helsingfors.

I morgon (lördagen, 18.5.2013) blir det alltså konsert i Borgå (Helsingegatans Filharmoniker under ledning af Veli-Antti Koivuranta med Anna Danik och Mika Pohjonen som solister). Egentligen spelar vi redan i kväll i Helsingfors, men jag anser Borgåkonserten vara viktigare, för att hafva möjlighet att spela på den nya Konsertfabriken som lär vara en fin akustik.

Nu skulle allt vara färdigt vad min klarinett gäller - jag hade svårigheter med min B-klarinett förra veckan, men fick hjälp af den duktige man Timo Rantanen, som reparerar träblåsinstrument i Mejlans (före detta villabebyggelse, men nuförtiden en del af Helsingfors). Han är också en jättebra saxofonist och spelade Luciano Berio i Radions symfoniorkester två veckor sedan.

Tack Timo, nu blomstrar melodierna vackrare än någonsin!

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Luokkaretki moottoripyöräkeräilijän luo

Ekonomi Felix Björklund.

Kun lähdin haastattelemaan ekonomi Felix Björklundia moottoripyörien keräilystä, aavistin, että saan nyt kurkistaa varakkaan ihmisen elämään. Ensinnäkin piti nähdä vaivaa, sillä merelliselle asuinalueelle Sipooseen ei noin vain löytänyt. Käännyin Porvoontieltä ensin liian aikaisin, sitten oikean tienhaaran jälkeen epäilin vielä pitkään, voiko se olla tämä. Kiemurteleva, kapoinen tie vaikutti johtavan pikemminkin malmikaivokselle kuin kotilinnaan.

Hetken ajettuani viihtyisä asumaseutu alkoi kumpuilla tien vieruksilla, ja Björklundien talokin löytyi helposti. Mitään prameita puistokujanteita tai valeikkunoiden tasapainottamia julkisivuja ei tienoolla näkynyt, pikemminkin männiköiden verhoamia itäpäätyjä ja kulmien taakse piilotettuja sivuovia.

Felix Björklund otti minut iloisesti vastaan avonaisen autotallinsa edustalla, mukavaan puuvillaneuleeseen pukeutuneena. Siinä tallin edessä komeili kaksi putipuhdasta BMW:tä, toinen hänen itsensä, toinen vaimon. Oma kulkupelini, tehdasvärinen Fiat Albea, ei varsinaisesti koristanut näkymää, varsinkin kun sen pintaa samensi pitkän talven lika ja alla vanuivat puolityhjät nastarenkaat. Lisäksi pysäköin aluksi Björklundin vaimon auton eteen, vaikka juuri hänen piti kohta päästä lähtemään.

Tässä kohtaa mieleeni palasi kirja englantilaisesta luokkayhteiskunnasta, jonka mukaan yläluokkaa edustinkin - minä! Arvaatte, että pidän tuosta kirjasta. Autoni oli likainen (koska James ei ole taaskaan pessyt sitä), autossani oli nastarenkaat (koska Mark ei ole vieläkään vaihtanut niitä), ja pysäköin sen väärin (koska en yleensä itse pysäköi autojani).

Mieli yläluokkaisuudesta lämpimänä aloin haastatella Björklundia hänen moottoripyöräkokoelmastaan (jonkalaista en yläluokkaisena jaksaisikaan kerätä, koska moottoripyörät ovat meluisia). Hän tekee rasittavia ajomatkoja eri puolilla maapalloa ja joutuu niitä varten järjestämään pyörien laivaukset jopa Meksikoon asti. Hänen matkapyöräänsä, BMW R1200 ST, mahtuu yllättävän paljon tavaraa, esimerkiksi syötävää, juotavaa ja puvuntakki. Silti ooppera-avokkaat pitäisi aina vaihtaa naulakolla ja hiusvahaa lisätä vessassa (tässä kohtaa englanniksi käyttäisin sanaa loo, ei lavatory).

Haastattelun päätyttyä Björklund esitti ystävällisen kutsun tulla nauttimaan kahvia ja wieneriä yläkerrosten asuintiloihin. Nousimme parit portaat, minkä jälkeen edessämme avautui viihtyisä sali merinäköaloineen. Mitä mukavimmaksi seuraksi Björklund osoittautui. Siinä hän tarinoi, vitsaili ja oli itseironinenkin. Tuli myös ilmi, että kotirannassa on venepaikka ja merestä nousee kuhaa. Kun tirsuvan herkullista wieneriä kehuskelin, isäntä kertoi, että se on läheisestä leipomosta noudettu. Nielaisin ja pidätin kyyneltä.

Seuraavana päivänä aurinko taas nousi, ajoin pesukaistalle ja isoveli vaihtoi kesärenkaat.


Musiikit:
Brassacin markiisi: Premier tambourin sarjasta Rakkauden valtakunta. Chatham Baroque.
Gabriel Linsén: En sommardag i Kangasala. Tapiolan kuoro ja Tapiola Sinfonietta, joht. Erkki Pohjola ja Jorma Panula.
Mendelssohn: Etydi F-duuri. Annie d’Arco (lev. 1951).
R. Strauss: Serenadi Es-duuri. Seattlen sinfoniaorkesteri, joht. Gerard Schwarz.
Gainsbourg: Harley Davidson. Serge Gainsbourg.
Sandström: Finaali konsertosta pasuunalle ja orkesterille ”Moottoripyöräkonsertto”. Christian Lindberg ja Ruotsin Radion sinfoniaorkesteri, joht. Leif Segerstam.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Tutustutaan ruusuharrastukseen


Paapeli eli säveltäjä Paavo Korpijaakon mukaan nimetty ruusu.

Missä ruusuja, siellä herrasmiehiä. Mikäs ihme se on, sillä ruusu on kauneuden symboli, ja oikein mainio sellainen. Kuvastaa se toki muutakin, kuten Tudoreita ja sosialidemokratiaa, ja antaa energiaa niin kuin kauneuskin, jopa kon-kreetti-sesti kiulukoiden sisältämän C-vitamiinin muodossa. Ekoäidit huomio! Voikohan ruusuista tehdä smoothien? Miten ruusu saadaan maistumaan lapsille?

Läksin tapaamaan Suomen Ruususeuran puheenjohtajaa Lauri Korpijaakkoa, sillä ruusut toki minua kiinnostavat, ainakin vähäsen. Jouduin tosin Korpijaakon tavatakseni ajamaan maanteitä lähes kolme tuntia Hämeenkyröön asti. Siellä piti jonkin verran Korpijaakkojen maitotilaa etsiskellä, sillä näin varhain keväällä maamerkiksi mainitut ruusupuskat eivät vielä maallikon silmään erottuneet. Löytyihän talo viimein, ja äänekäs hauveli pihalla vastaanottamassa.



Lauri Korpijaakon kasvattama Matias.

Lauri Korpijaakko paljastui heti miellyttäväksi tuttavuudeksi ja oli jo kattanut kahvipöydän koreaksi. Tarjolla oli emännän leipomia pullia ja leipiä sekä mietoa kahvia. Mielenkiintoisia asioita kertoi hän piikikkäistä ystävistään. Talvi sujuu ruusuista unelmoidessa ja uusia istutuksia suunnitellessa, keväällä leikataan, kesällä torjutaan vattukärsäkkäitä ja syksyllä ihaillaan ruskaa. Ensimmäiset ruusut kukkivat jo toukokuulla, viimeiset lokakuuhun saakka.

Korpijaakon puheissa vilahtelivat kaksi suomalaisen ruusukulttuurin keskeistä nimeä: Klaukkalassa sijaitsevan Simolan Rosarion Pirjo Rautio, sekä Helsingin kaupunginpuutarhurina legendaksi kohonnut Bengt Schalin, jonka Suomeen tuomien ruusujen alkuperää on myöhemmin yritetty selvittää.

Ruusujen tuoksu on kesäaamuisin niin voimakas, että se voi tunkeutua sisään ohi ajavaan autoon. Tuoksuista Korpijaakko on löytänyt sitruunaa, inkivääriä ja kanelia. Yksi voimakastuoksuisimmista on Tähtitorninkatu, josta etelämmässä tehdään ruusuöljyä.


Lauri Korpijaakon kasvattama Iiris Pihlaja.

Pitkän ja kylmän talven jälkeen kotimaiset ruusut kukoistavat, ulkomaiset ovat saattaneet kärsiä. Ruusut viihtyvät hyvin Suomessa. Taimistoja on Oulun korkeudella saakka, ja lajinvaihtoa harrastetaan Islannin kanssa.

Lopuksi ihailemme Korpijaakon löytöruusuja, joita hän on nimennyt lastensa ja lastenlastensa mukaan. Saattaa olla, että Korpijaakon poika Paavo Korpijaakko on ainoa suomalainen säveltäjä, joka on saanut nimikkoruusun. Se on nimetty pojan lempinimen mukaan Paapeliksi.

Tämän vuoden nimikkoruusu on muuten Tarja Halonen, joka presidentti on itse istuttanut Torkkelinpuistikkoon Helsinkiin.

Keskustelun jälkeen päätän, ettei minusta ole ruusuharrastajaksi. Sen sijaan nautin saamani tietopaketin jälkeen entistä enemmän näiden kukkain kauneudesta.



Lauri Korpijaakko.

Kuuntele Lauri Korpijaakon haastattelu Hienostelua-ohjelmasta.

Musiikit:
Sarro: Spiritoso konsertosta a-molli. Maurice Steger yhtyeineen.
P. Korpijaakko: Allegro moderato leggiero e facile sonaatista “Kimberley”. Petri Kumela.
Schubert: Der Musensohn. Christian Gerhaher ja Gerold Huber.
Leiviskä: Larghetto con anima viulusonaatista g-molli. Paavo Pohjola ja Liisa Pohjola (lev. 1975).
Wood-Weatherly: Roses of Picardy. John McCormack (lev. 1919).
Heininen: Berceuse et Dithyrambos huilukonsertosta. Mikael Helasvuo ja Lappeenrannan kaupunginorkesteri, joht. Tibor Bogányi.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Tietoa hienoista sairauksista

John, Duke of Bedford: Book of Snobs.

Kiitän kouluneuvos Anja-Liisa Alankoa mainiosta kirjavinkistä, Duke of Bedfordin teoksesta Book of Snobs (1965). Kaupunginkirjaston tietokannan mukaan yhden kappaleen olisi pitänyt olla Rikhardinkadun kirjastossa, mutta kysyttyäni sitä kirjaston neuvonnasta, sain vihamielistä palvelua piikkitukkaiselta rouvalta. Hänen täytyi matkustaa hissillä varastoon vain todetakseen, että kirjaa ei löydy mistään, minkä jälkeen se merkittiin kadonneeksi. Rouva oli katoamiseen varmaankin tyytyväinen. Ehkä hän oli itse kadottanut sen, piilottanut jonnekin luomukeittokirjan ja jääkiekkolehden väliin.

Hätä ei ollut tämän näköinen, sillä tilasin teoksen Britanniasta, mistä se tulikin nopeasti lentopostissa. Ensinnä hämmästyin sen kokoa: voiko snobien kirja tosiaan olla noin pieni, vain 142 sivua? Sisältö jakautuu kahteen osioon, teoriaan ja käytäntöön. Aiheet liikkuvat puhetaidosta lastennimien kautta palvelijoiden pitoon. Erikoisin luku kaikista on sairaudet. Sekin on melko lyhyt, vain kolme sivua, mutta sisältää käyttökelpoista tietoa siitä mitä sairauksia snobin kannattaa suosia.

Elegantein ja muodikkain kaikista on pitkään ollut kihti, mutta monet reumat sopivat myös. Lonkkavika kertoo ratsastusharrastuksesta, mutta toimistotyön yleistyttyä siitäkin on tullut banaali. Lievät hermoromahdukset ovat suositeltavia, mutta vain lievemmissä muodoissaan. Vältettävä on sydänsairaus, sillä se kertoo stressistä ja on yhteydessä liike-elämään (sydänongelmia on yleisesti amerikkalaisilla yritysjohtajilla).

Duke of Bedford mainitsee syfiliksestä eli kupasta vain lyhyesti. Se on hänen mukaansa vasta tulossa takaisin muotiin.

Koska olen kiinnostunut näyttelemään edelläkävijää, päätin tarttua aiheeseen ja lähdin kyselemään kupasta infektiotautien professorilta Heikki Peltolalta, joka tunnetaan myös etevänä kuoronjohtajana. Peltola kertoi radio-ohjelmaani karmivia tarinoita kupan oireista ja levinneisyydestä. Erikoista on, että sairaus on luultavasti vaikuttanut vahvasti maailmantapahtumiin ja kulttuurihistoriaan.

Puhuimme myös muista vihulaisista, kuten krapulasta ja koivuallergiasta, jotka saattaisivat olla sopivampia kärsimyksen aiheuttajia kuin kihti.

Keskustelussa professori Peltolan kanssa tulin rikkoneeksi Duke of Bedfordin kultaista sääntöä: älä koskaan puhu sairauksista.

Professori Heikki Peltola. Taustalla orjakahleet.


Musiikit:
Lanner: Malapou-galoppi. Concentus Musicus Wien, joht. Nikolaus Harnoncourt.
Palmgren: Laiskurin laulu. Ylioppilaskunnan laulajat, joht. Heikki Peltola (lev. 1978) (kyllä, sama mies. toim. huom.)
Gluck: Alkusoitto oopperasta Odottamaton kohtaaminen. Concerto Köln ja Sarband.
Smetana: Largo sostenuto jousikvartetosta nro 1 e-molli. Bennewitz-kvartetti.
Arlen-Koehler: Get happy elokuvasta Summer Stock. Judy Garland sekä MGM-studiokuoro ja -orkesteri, joht. Johnny Green.
Beethoven: Finaali sinfoniasta nro 9 d-molli. Helena Juntunen, Katarina Karneus, Daniel Norman ja Neal Davies sekä Minnesotan kuoro ja orkesteri, joht. Osmo Vänskä.

torstai 2. toukokuuta 2013

Kansallisteatteri polkee surkealla tiellä

Kansallisteatterin seinä.

Olinpa torstaina 2.5.2013 seuraamassa kansallisnäyttämömme uutuutta, ”komediaa suomalaisesta demokratiasta”, nimeltä Neljäs tie. Täytyy kyllä todeta, että mitään näin huonoa en ole en teatterissa enkä oopperassa pitkiin aikoihin nähnyt. No jaa, eräs Hakaniemen farssi kyllä kilpailee sen kanssa. Vaan tämähän on Kansallisteatteri! Oli niin surkeata, että piti lähteä väliajalla pois. En tiedä, miten lopussa kävi. Ei tosin kiinnostakaan.

Odotin, että teoksessa Neljäs tie olisi nähnyt ja kokenut - esimerkiksi teatteria nyt noin aluksi. Jotain draamaa, jokusen tunnekokemuksen, jotain käsikirjoittajien oivalluksia. Sen sijaan ensimmäinen puoliaika, jonka nyt paikalla jaksoin olla, oli tylsämielinen historiallinen kuvaelma moneen kertaan pureksittuja vaiheita kansallisesta historiasta. Yleensä tällaisia näkee koulujen juhlanäytelminä, mutta silloin ne saavat lämpöä ja vauhtia keskenkasvuisesta raikkaudesta. Mutta että ammattivoimin pitää näin torvelosti tuoda Marski, Kekkonen ja Kalevi Sorsa lavalle? Lopputuloksena on näyttämöversio Mitä Missä Milloin -kirjasta, vaikka komediaa luvattiin.

Lauma debiilin oloisia näyttelijöitä istui valtaosan ajasta koululuokan tapaisessa asetelmassa ja pomppasi silloin tällöin sooloilemaan - yleensä matkimaan jotain mennävuosien tunnetuista poliitikoista. Tiedän että Jukka Puotila osaa imitoida Mauno Koivistoa, mutta se on vasta hyvä alku käsikirjoitukselle, joka tässä tapauksessa perustui tosielämään. Tosin varmaan tosielämäkin on ollut kiintoisampaa, sillä imitointeihin ei ollut onnistuttu saamaan minkäänlaista hupia, ei edes oivaltavilla leikkauksilla tai kärjistyksillä. Tuliko jollekin muuten uutena asiana se, että Iiro Viinanen sanoi ettei devalvoida, ja sitten devalvoitiin? Ilmeisesti, sillä muutama ihminen katsomossa naurahti.

Imitointien aallonpohja saavutettiin Ben Zyskowicz -kohtauksessa, johon riitti tietenkin - nyt tulee yllätys: vappunaamari! Aijai, kyllä hävetti. Mukana esityksessä oli kliffasti muodikasta videotekniikkaa ja pari mekaanista rytminumeroa. Videolla nähtiin, kuinka Kekkonen saunoi karhun kanssa. Ja sitten tietysti mukaan oli saatu Björn Wahlroos radikaalinuorena. Jos näin hirveää populismia ajaisi mainoskanavan sketsiohjelmassa, katsomon hykertelevät kulttuuri-ihmiset olisivat kauhuissaan, mutta instituutio tekee tosiaan kummia.

Ihmettelen, mikä on ollut arvostamieni journalistien, muiden muassa Susanna Kuparisen ja Seppo Konttisen rooli taustatoimittajina. Toivottavasti jälkipuolella heidän työnsä näkyi terävämmin. Tarkennettakoon lopuksi, että en missään tapauksessa ole tuohtunut siitä, että näytelmä nosti esiin yhteiskunnallisia vääryyksiä tai markkinoiden kritiikitöntä vapauttamista. Olen vaan niin moneen kertaan niistä muista lähteistä lukenut, ja voin samalla vinkata, että käynti vuotuisessa Sosiaalifoorumissa sisältää sentään draamaa. Pieni toivon oras on tämän näytelmän kohdalla siinä, että joillekin näissä lähihistorian vaiheissa on uutta kuultavaa - kuten tämänkertaisessa esityksessä sankoin joukoin katsomossa istuneille lukiolaisille.

Kansallisteatterin kummitusta taisi hävettää, sillä hän yritti häiritä esityksen alkua jumiuttamalla tekniikan, ja yleisö päästettiin saliin vasta parikymmentä minuuttia yli seitsemän.

Lopuksi kysyn: Kansallisteatteri, miksi? Tämä on nyt toinen surkea esitys, jonka siellä olen nähnyt, Kansanhiihdon ohella. Mikä on pääjohtaja Mika Myllyahon vastuu tällaisen taiteellisen tason kohdalla? Keskustellaanko instituution nykytilasta yhtä suuren konsensuksen vallassa kuin taloudesta silloin 1980-luvulla? Pitäisi nähdä enemmän, mutta täytyy kyllä sanoa että kynnys taloon astumiseen on juuri nyt korkea.