torstai 25. huhtikuuta 2013

Ylistys Sibelius-Akatemian oopperalle

Kevät.

Kuulkaahan, tässä on nyt polvet hyytelönä, solmio unohtunut kotiin ja lintuset lentäneet kohta vuorokauden verran sisälläni. Jonkin verran menee vielä aikaa, ennen kuin palaudun eilisillan - mitä? - oopperakokemuksesta! Siis kiitos, Sibelius-Akatemian ooppera, upeasta Jean-Philippe Rameaun oopperasta Les Indes Galantes, ”Villiä rakkautta”, johon jo lauantaina pyrin, mutta tuntia ennen esitystä ei lippuja ollut enää laisinkaan jäljellä.

Eilen keskiviikkona lippu (24.4.2013) järjestyi. Kaksi esitystä on enää luvassa, ja se on aivan liian vähän. Uusikaa produktio vaikka syksyllä kun on taas tylsää. Tai esittäkää sitä Keski-Euroopassa. Luulen, että tämänkaltainen esitys saavuttaisi suosiota vaikka Berliinin Komische Operissa.

Eräs näytöksessä ollut mainitsi, että kyllähän tästä kuulsi läpi, että kyseessä oli oppilasproduktio. Se on kateellista puhetta. Tottakai se on oppilasproduktio, mutta juuri siksi niin upea ja kannatettava. Syötävän suloiset tanssijat olivat Kansallisoopperan balettioppilaitoksesta, ja pitelemättömän, revittelevän koreografian oli tehnyt Sara Kaustinen, Kööpenhaminasta tänä kesänä valmistuva tanssija. Suosikkini olivat persialaiset kukat, jotka haluan itselleni pulloon. Diskoversio Rauhanpiipputanssista oli huikea.

Sibelius-Akatemian laulumusiikin opiskelijat toteuttivat hankalat soolonsa erinomaisesti, ja moni oli lavalla leijona, puuma tai tiikerikissa tilanteesta riippuen. Orkesteri soitti antaumuksella, tosin melko yksivärisesti.

Opiskelijoiden taustavoimina oli joukko kovan luokan ammattilaisia, kuten kapellimestari Anssi Mattila, konserttimestari Minna Kangas, laulun ja tekstin valmentajat Päivi Järviö ja Juha Karvonen sekä monet muut. Kirkkaimpana kaikista loistaa ohjaaja Ville Saukkonen, jolla on ilmiöimäinen kyky saada kohtauksiin jujua.

Jos olisin festivaalijohtaja, tarttuisin tähän.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Onko Kansallisoopperan uutuudessa kyse seksistä?

Vielä kuukausi sitten Töölönlahti oli jäässä.

Kirjoitan tämänkertaisen blogiotsikkoni kysymyksen muotoon, sillä kuulen kernaasti, mitä mieltä arvon lukijat ovat huuruisesta tulkinnastani. Kuulin nimittäin Kansallisoopperan uutuusteoksen, Béla Bartókin Herttua Siniparran linnan, neitsyyden menettämisen ja sukupuoliaktin oopperallisena toteutumana.

Bartókin oopperaa moitittiin aikanaan syystäkin dramaturgian puutteesta, sillä libretisti Béla Balazs jätti tarinaan vain kaksi henkilöhahmoa; nimihenkilön lisäksi ainoastaan hänen morsiamensa (tässä versiossa nimeltään Judit). Charles Perraultin tunnetuksi tekemä alkuperäissatu on herkullisempi. Monella ohjaajalla olisi tässä pähkinä purtavaksi, mutta ohjaaja Vilppu Kiljunen on työryhmineen onnistunut pitämään jännityksen yllä varsinkin komean visuaalisen toteutuksen ansiosta.

Ooppera-akti etenee suurin piirtein näin: Herttua tuo linnaan uuden morsiamensa, minkä jälkeen he alkavat avata linnan ovia. Verta, kidutusvälineitä ja aseita paljastuu aluksi. Sitten tulevatkin aarrekammio ja ihana puutarha. Päästään huipennukseen, jossa linnaan johtavista portaista nousee yläosa pois: paluuta ei ole. Onko tämä orgasmin pieni kuolema ja neitsyyden menetys? Kliimaksissa morsiamen silmien eteen avautuu avara maisema; herttuan valtakunta. Tässä erityisesti Mikko Franckin johtama Kansallisoopperan orkesteri päästeli upeasti.

Huippukohdan jälkeen tulee jonkinlainen voipumus ja suuri hopeainen kyyneljärvi. Viimeistä ovea herttua ei haluaisi avata, mutta morsian vaatii sitä. Nainen saa tahtonsa läpi ja ovesta paljastuvat Herttuan entiset vaimot soittorasiamaisesti liikkuen. Judit painaa päähänsä kruunun ja liittyy vaimojen seuraan. Perraultin sadun motiiviongelma vaivaa myös Bálazsin librettoa, mutta hieman toisella tavalla. Miksi Siniparta lopulta myöntyy avaamaan viimeisen oven?

Mezzosopraano Niina Keitel teki Juditin osan hienosti, mutta Mikko Franck olisi voinut soitattaa orkesteria alussa hiljaisemmin, ettei Keitel olisi sen alle peittynyt. Vladimir Baykovin isoa ääntä orkesteri ei sentään uhannut.

Siniparran pariksi on kapellimestari Mikko Franckin ehdotuksesta liitetty Ruggero Leoncavallon Pajatso. Mielestäni Siniparta olisi yksinään riittänyt oopperakokemukseksi, mutta koska taiteenlajin esittämiskäytännöt nykyään tuntuvat vaativan lähes kolmetuntisen paketin väliaikoineen, pikkuteokset täytyy parittaa.

Pajatsossa ihmettelin väljähtyneitä joukkokohtauksia ja mieslaulajien uupumusta. Esityksen tähdeksi nousi slovenialainen sopraano Sabina Cvilak. Loppuratkaisu oli veitikkamaisesti toteutettu ja hävitti kurkkuun pyrkineet haukotukset.

Perjantain 19.4.2013 esityksessä katsomossa oli paljon tyhjiä penkkejä. Pitkiin oopperailtoihin on hankala yhdistää illastamista ystävien seurassa tai ehtimistä julkisilla liikennevälineillä kohtuullisessa ajassa kotikaupunginosaan. Ehdotan, että Kansallisooppera luottaisi Herttua Siniparran linnan voimaan ja esittäisi sitä sellaisenaan. Esitys voisi alkaa vaikka klo 18, minkä jälkeen yleisöllä olisi vielä aikaa nauttia illallinen jossain lähistön ravintoloista. Elokuvailtaankin riittää yleensä vain yksi teos.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Opintomatka Aurora Karamzinin kotihuvilalle

Tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss Hakasalmen huvilan edustalla.

Kun kerran nuottivarastossani on eniten 1800-luvulla sävellettyjä teoksia, rupesin miettimään, miksen myös kodinsisustuksessa voisi tukeutua kultaisen vuosisadan ratkaisuihin. Kysymys mielessäni lähdin tekemään radio-ohjelmaa erään Euroopan varakkaimman ihmisen kotihuvilalle, joka tosin polttomoottorien aikakaudella on jäänyt vilkasliikenteisen Mannerheimintien kainaloon.

Ruhtinatar ja everstinna Aurora Karamzinin koti tunnetaan nykyään nimellä Hakasalmen huvila (Villa Hagasund), jonka kahvilassa kahvi maksaa kuusi markkaa. En kysynyt, minkä aikakauden ja valtakunnan markkoja tällä tarkoitettiin: olisiko käynyt Hampurin markka, Viron markka, joku Saksan markoista tai Bosnian ja Hertzegovinan markka? Nykyaikaisen euron kolikolla sieltä kuitenkin selviää.

Huvilaa esitteli Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss, jonka ääni kuulostaa nauhalla totiselta, mutta joka muuten oli mitä sydämellisin museoammattilainen. Hän tosin tuotti minulle heti pettymyksen, sillä Karamzinin huvilan sisustuksesta ei ole säilynyt paljoakaan tietoa, eikä varsinkaan esineistöä. Parista vanhasta valokuvasta hän sai kuitenkin paljon tietoa irti.


Aurora Karamzin. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Ensimmäisessä kuvassa (1898-1900) näkyy Aurora Karamzin kirjoittamassa työpöytänsä äärellä. Siinä hän sai viettää paljon aikaa erilaisten rahantarvitsijoiden viesteihin vastaamassa. Karamzinin päällä oleva nuttu ja myssy kertovat siitä, että huvila oli kylmä ja vetoinen. Taustalla voi nähdä hyllyn, jolle on asetettu valokuvia.

Aurora Karamzinin salonki. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Toinen kuva (noin 1900) on otettu Karamzinin salongista, jossa on tyypillinen 1800-luvun sisustus: tavaraa on runsaasti, erityisesti tuoliryhmiä, sillä vierailijoita kävi paljon. Yksityisen tilan osuus tuon ajan kodeissa oli melko pieni, sillä koteja käytettiin edustamiseen. Taulujen ripustinnyörit ovat ajan tavan mukaan näkyvissä, ja tauluja saattoi olla useammassa kerroksessa. Nykyaikana suosittua tyhjää tilaa ja valkoisuutta pelättiin.

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa on muutamia esineitä, joiden voidaan sanoa olevan peräisin Aurora Karamzinin kodista. Niitä ovat yli kolme metriä korkea kaappi, viuhka, matkasamovaari, vihreä kassakaappi sekä tuoleja, jotka ovat ilmeisesti olleet käytössä ruokasalissa.

Joitakin ohjenuoria 1800-luvun sisustukseen irtosi. Kotona voi hyvin pitää alhaisempaa lämpötilaa ja kuljeksia myssyyn ja nuttuun pukeutuneena. Oviaukot voi koristaa ylellisillä verhoripustuksilla. Salongissa kannattaa suosia uusrokokoon kaarevia muotoja, mutta ruokasaliin sopivat uusbarokkiset hedelmäkoristeet. Kiintoisa hankinta olisi myös 1800-luvulla kaikkialle levinnyt Windsor-tuoli, tehdasvalmisteisten pinnatuolien kuningataräiti. Tuoliryhmille kutsutaan vieraita kuuntelemaan Brahmsin sinfonioita.


Musiikit:
Mozart: Alla turca (Allegretto) pianosonaatista A-duuri. Andreas Staier.
Dubois: In Paradisum. Jan Lehtola, Kordelinin kappelin urut.
Myslivecek: Allegro assai sinfoniasta C-duuri. Concerto Köln, joht. Werner Ehrhardt.
Rimski-Korsakov: Kleopatran ilmestyminen oopperasta Mlada. Venäjän kansallinen orkesteri, joht. Mihail Pletnjov.
McHugh: I can’t give you anything but love. Jakov Skomorovski orkestereineen (1932).
Dvorák: Slaavilainen tanssi nro 1 C-duuri (Furiant). Atlantan sinfoniaorkesteri, joht. Yoel Levi.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Täältä hankit hyvän ylioppilaslakin

Ylioppilaslakkini Wiipurilaisen osakunnan vuorilla.

Vaikkei uskoisi, kohta on taas edessä ylioppilaslakin käyttösesonki. Kylmiä Vappuja varten voi turvautua samaan konstiin kuin äitini joskus itsenäisyyspäivänmarssilla: sujauttaa lakin sisään patalapun lämpöä eristämään. Muussa tapauksessa laadukas puuvillasametti ja vuori riittänevät. Itselläni vuori on - eräistä sukuyhteyksistä johtuen - teetetty Wiipurilaisen osakunnan väreihin. Lakkini on ostettu helsinkiläisestä Wahlmanin hattuliikkeestä, josta moni toverinikin tiesi lakkinsa hankkia. Itselläni ei kuitenkaan 1990-luvun laman jäljiltä ollut varaa kaikkein kalleimpaan ja hienoimpaan malliin, siihen missä hikinauha olisi ollut käsin ommeltu, joten minun oli tyydyttävä koneommeltuun lakkiin. Mutta sekin on kestänyt monet kesän karkelot mainiosti.

Kun sain kuulla, että Wahlmanin hattuliikkeen toimitusjohtajana on edelleen Laila Karttunen-Airas, siis perustajan Elis Robert Wahlmanin tyttärentytär, pyysin häneltä haastattelun radio-ohjelmaani. Karttunen-Airas täyttää ensi vuonna 80 vuotta, mutta tekee edelleen paljon työtä kauppansa eteen - usein kuitenkin myös kotitoimistostaan käsin.

Ensikohtaamisessa Laila Karttunen-Airas vaikuttaa varautuneelta. Haastattelun edetessä hän kuitenkin lämpenee, kun saa kertoa ylioppilaslakkien ja tohtorinhattujen materiaaleista ja tekemisestä. Saan haastatella myös modisteja Pia Tanskasta ja Birgit Komulaista. Käsittämätöntä on, että liikkeeseen ei ole otettu uusia työntekijöitä kolmeenkymmeneen vuoteen. Komulainen tuli kauppaan 15-vuotiaana ja työvuosia on kertynyt nyt neljäkymmentä viisi. Karttunen-Airas aloitti työt isoisänsä kaupassa vuonna 1952 ja muistaa jopa Viipurissa ennen sotaa sijainneen alkuperäisliikkeen.

Kesken haastattelun Karttunen-Airas haluaa mitata pääni. Pia Tanskanen ottaa hyllyltä vanhan ranskalaisen formaattorin, eli kojeen, jolla asiakkaan päänmuoto jäljennetään pahvinpalaselle. Pääni paljastuu melko isoksi ja malliltaan ruotsalais-englantilaiseksi. Sen jälkeen katsomme mallikirjasta kummallisia päänmuotoja. Aasialainen pää on täysin pyöreä. Joukossa on myös erikoisia muodostumia, kuten sivuille laajenevia ulokkeita, eli kaiketi älynystyröitä. Päiden haltijoiden henkilöllisyyksiä naiset eivät kerro.

Päänmuotoni.

Ennen vanhaan formaattoria tarvittiin minkä tahansa silinterin valmistamiseen, mutta nykyään sitä käytetään tohtorinhattujen tekoa varten. Hatun rakenne on niin jäykkä, että yksi hattu ei sopisi usealle eri käyttäjälle, sillä päiden muoto on niin yksilöllinen.

Mutta periytyykö päänmuoto? Tiedustelen, olisiko liikkeen varastossa tohtoriksi 1970-luvulla väitelleen isäni päänmuoto edelleen tallessa.Tottakai on, naiset vastaavat, ja alkavat plärätä vihreää arkistolaatikkoa. Sieltä se lopulta löytyy, vieläpä kotimme vanhalla lankapuhelinnumerolla varustettuna. Asetamme jännityksellä isäni päänmuodon oman päänmuotoni päälle, ja ällistymme miten samanmuotoiset ne ovat.

Isäni päänmuoto.

Tapaus muistuttaa kuitenkin myös siitä, miten pelkkä päänmuoto ei automaattisesti johda tohtorintutkintoon, vaan sellaisen eteen olisi kirjoitettava noin alkajaisiksi muutama sata liuskaa tieteellistä tekstiä. Tohtorinhatun valmistaminen on myös urakka; siihen kuluu noin 40 tuntia työtä. Ja koska uusien tohtorien määrä ei näytä vähenevän, työt Wahlmanilla jatkuvat.


Pia Tanskanen ja Laila Karttunen-Airas.


Musiikit:
Telemann: Courante-Double sarjasta D-duuri. Jordi Savall ja Le Concert des Nations.
Melartin: Mademoiselle Rococo. Pia Ravenna ja Otto Dobrindtin johtama orkesteri (1929).
Palmgren: Preludi Des-duuri ”Sota”. Henri Sigfridsson.
Bach: Toccata d-molli. Ton Koopman.
Lincke: Berliner Luft. Lizzi Waldmüller (1941).
Sibelius: Lemminkäisen paluu. Los Angelesin filharmoninen orkesteri, joht. Esa-Pekka Salonen.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Samppanja tuo kevään jos ei muu auta

Viapori eli Suomenlinna.

Jäisinä hohtavat jalkakäytävät ovat viime viikkoina kiusanneet minua niin paljon, että kevät oli saatava kuohumaan muilla keinoin. Ulos lähtiessäni pukeuduin taas lämpimästi (samalla tavoin kuin loka-, marras-, joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuussa); laitoin jämerät talvikengät, cashmere-villakangasulsterin, karvalakin, paksuimman kaulaliinan, ruotsalaiset villakintaat ja suuntasin kevääseen: ravintola Careliaan maistelemaan samppanjoita.

Perillä tapasin erään Suomen parhaista samppanja-asiantuntijoista: sommelier Tuomo Laitisen, joka maahantuo samppanjaa hyvin tuntemiltaan viljelijöiltä. Jutellessamme Laitisen kanssa minulle valkeni, että kylmä ilma sopii mainiosti samppanjamaisteluun. Chardonnay-, Pinot Noir- ja Pinot Meunier -rypäleiden kasvatuksen salaisuus on juuri ankara ilmasto, koska kylmässä niistä tulee riittävän hapokkaita. Champagnessa kylmä tuuli vinkuu hyljätyissä hiilikaivoksissa ja karkottaa varakkaat ihmiset talviksi Provenceen. Maaperässä on kalkkikiveä, mikä tasaa sopivasti sateiden vaikutusta.

Hienointa samppanjaa on turha lähteä etsimään, sillä juomia tehdään niin paljon erilaisia. Suuret merkit kuten Veuve Clicquot ja Moët & Chandon tuottavat toki tasaisen hyvää laatua, mutta viime vuosina trendiksi ovat nousseet niin kutsutut viljelijäsamppanjat. Suuret talot tekevät valtaosan samppanjoistaan sekoittamalla eri viljelijöiltä ja pelloilta saatavia viinieriä, mutta viljelijäsamppanja on yksittäisen viljelijän aikaansaannos ja sillä tavoin persoonallisempi.


Jaana Kokkonen, Iisa Nuotio ja Tuomo Laitinen.

Maisteltavaksi Tuomo Laitinen oli varannut kolme erityyppistä samppanjaa. Seuraamme liittyivät ravintolapäällikkö Jaana Kokkonen ja sommelier Iisa Nuotio.

Oheen kirjasin seurueemme luonnehdinnat.

1. Pierre Gimonnet Blanc de Blancs 2000 (valmistukseen käytetty ainoastaan valkokuorisia Chardonnay-rypäleitä)

”Aika paljon paahteisuutta. Kehittynyt. Täyteläisyyttä. Hyvin leveä, jopa yrttinen. Kermainen. On niin vanha, että sopii ruokien kanssa, toisin kuin joku nuori Blanc de Blancs, joka sopii aperitiiviksi. Toimii paistetun kalan tai kampasimpukoiden kanssa.” Kokkosen ja Nuotion suosikki. ”Aina yhtä miellyttävä”, kiteyttää Kokkonen.

2. Vilmart Grande Réserve (70% Pinot Noir, 30% Chardonnay)

”Vuosikerraton perussekoitus: juoma on noin neljän-viiden vuoden ikäistä. Pinot Noir antaa rehevyyttä ja tukevuutta, kun taas Chardonnay tuo keveyttä, raikkautta ja eleganssia. Kuplat aggressiivisempia. Päälle muodostuva mousse [=vaahto] on runsaampi. Mukava hedelmä. Hyvin rapsakka mineraalinen hapokkuus. Jättää hyvin raikkaan jälkimaun.”

3. Jean Vesselle Oeil de Perdrix (rypäleenä ainoastaan punakuorinen Pinot Noir). Nimitys Oeil de Perdrix on viinityyli ja tarkoittaa peltopyyn silmää, sillä kun lintu kuolee, sen silmä muuttuu verenpurkaumien takia punaiseksi.

”Väri on selkeästi punaisempi, roseeseen viittaava. Tyyliltään huomattavasti rehevämpi. Rustiikkisuutta, todella suuntäyttävä. Silti mukavat hapot. Erittäin nautinnollinen samppanja, vaikka ehkä enemmän ruokasamppanja, ei niinkään aperitiivi. Vaikka peltopyyn seuraksi!” Oma suosikkini.

Tuomo Laitinen ei näistä kolmesta nimennyt suosikkiaan, vaan sanoi että jokaiselle on oma paikkansa ja tilanteensa.


Maistellut samppanjat numerojärjestyksessä vasemmalta oikealle.


Musiikit:
Rameau: Kolmannen näytöksen alkusoitto oopperasta Hippolytos ja Arikia. Les Talens Lyriques, joht. Christophe Rousset.
Sibelius: Valse lyrique. Sinfonia Lahti, joht. Osmo Vänskä.
B. Mason: Scherzo notturno konsertosta käyrätorvelle, pasuunalle ja kamariyhtyeelle. Michael Thompson, David Purser ja London Sinfonietta, joht. Diego Masson.
Canteloube: Bailero. Renée Fleming ja Englantilainen kamariorkesteri, joht. Jeffrey Tate.
Carlton: Ja-da. Bob Brookmeyer, Jim Hall, Joe Benjamin ja Dave Bailey.
Haydn: Finaali (Vivace) sinfoniasta nro 91 Es-duuri. Freiburgin barokkiorkesteri, joht. René Jacobs.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Lakimies: "Musiikin harrastaminen on sallittua kerrostalossa"

Keskustelu musiikkiharrastuksesta ei ole päättynyt kirjoittamaani vastineeseen porraskäytävän ilmoitustaululle, vaan ovelleni tuli pääsiäisenä kolme naapuria. Ensimmäinen niistä oli vanha tuttuni, varttuneempi herra yläkerrasta, joka hymyillen kertoi ettei soitto kuulu hänelle. Hän halusi silti jakaa kokemuksensa siitä, että Iiro Rantalan flyygeli oli aikanaan kannettu kerrostalon kellariin. Kertomus oli hauska ja lupasin harkita soittamista kellarissa.

Sen jälkeen soitin vähän pitkiä ääniä, jolloin ovikello soi taas. Siellä oli toisen kerroksen mukavan oloinen pariskunta, jolla tosin oli vakavaa asiaa: soitto oli häirinnyt heitä. Toinen heistä kuuluu taloyhtiön hallitukseen ja oli ottanut soittamisen esiin viime kokouksessa. Hän ilmoitti, että asia menee isännöitsijälle, jos tilanne ei muutu. Talon järjestyssäännöissä kielletään toistuva ”meluaminen”, se on totta, mutta koska erikseen sanotaan että soittaminen ja laulaminen on kiellettyä klo 23-7, tulkitsen ”meluamisen” tarkoittavan kyllä jotain muuta.

Olen harmissani siitä, että tunnin-puolentoista soittaminen on jonkun mielestä meluamista. En tietenkään kiistä ihmisen kokemusta häiriintymisestä - kunnioitan sitä ja olen sen takia ryhtynyt toimiin. Hallituksen jäsen ehdotti harjoittelua kerhohuoneessa. Vaikka senkin yläpuolella on asuntoja, aion kokeilla. Lisäksi olen siirtynyt harjoittelemaan makuuhuoneeseen suljetun oven taakse, mikä kuulemma on jo vaimentanut ääntä.

Soittoharrastukseni takana on myös lainsäädäntö, johon voin tarvittaessa tukeutua. Musiikkia harrastaville lukijoilleni haluan vielä lainata paria lehtileikettä takavuosilta:

”Musiikki muuttuu häiritseväksi, jos naapuri joutuu kuuntelemaan sitä kaiken aikaa. Pianoläksyjen harjoittelua pari tuntia illassa täytyy suvaita, mutta ammattimainen harjoittelu kahdeksan tunnin päivineen ei kerrostalossa välttämättä käy.” (Isännöintiliiton lakimies Marina Furuhjelm, Taloussanomat 12.6.2011)

”Musiikin harrastaminen on sallittua kerrostalossa, sanoo Kiinteistöliitto Uusimaan vastaava lakimies Mia Pujals - paitsi jos soittaminen kohtuuttomasti häiritsee naapureita. Näin olisi esimerkiksi kovaääninen soittaminen öiseen aikaan.” (HS 12.2.2006)