torstai 28. maaliskuuta 2013

Pääsin haastateltavaksi Keikari-sivustolle



Erinomainen suomenkielinen tyylisivusto Keikari.com on haastatellut minua, ja esitti myös tärkeän kysymyksen musiikin valinnasta radio-ohjelmiin. Tällainen kiinnostus antaa minulle voimia uskoa humanistisen erikoisosaamisen tarpeeseen nykymaailmassa. Keikarin pitäjä Ville Raivio pohti taannoin suomenkielisen Keikari-sivuston lopettamista, mutta onneksi hän on jatkanut bloginsa pitämistä. Suosittelen sivustoa lämpimästi, vaikka Eton-kauluspaidat eivät siellä kovin hyvää arvosanaa saakaan:)

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Vierailulla Valamon konservointilaitoksessa

Johtava konservaattori Riikka Köngäs.

Hiljan minulla oli kunnia vierailla Valamon konservointilaitoksessa, joka sijaitsee samannimisen luostarin suojissa. Ensin muutama sana itse luostarista: hieman erikoiselta tuntui nähdä tällainen, ilmeisesti pohjoismaisen mallin mukainen luostari monen vuorella sijainneen välimerellisen luostarin jälkeen. Valamossakin munkit toki kilvoittelevat - järven rannalla sijaitsevissa rivitalohuoneistoissa, ja voivat johtajan luvalla suhata ostoksille Joensuuhun. Minulle maallikkona paikka muistuttaa miellyttävää lomakeskusta, jonka keskellä kohoaa vuonna 1977 valmistunut kirkko. Kurssikeskuksessa voi opiskella munanmaalausta tai luutöitä ja valtavasta kaupasta voi ostaa vaikkapa oliiviöljyä tai muovimunia.


Valamon konservointilaitos.

Viineistä en suosittele ainakaan puolikuivaa Vaeltajaa, joka maistuu lähes pilaantuneelta. Luostarihotellin huoneessa ei ole televisiota, mutta toimiva langaton verkko. Sehän toki yhdistää yksinäisen asukin maailman muihin vaeltajiin.

Sitten itse konservointilaitokseen, joka kaiketi voisi toimia myös itsenäisesti, ilman kytköstä itse luostariin. Konservointilaitoksen johtava konservaattori Riikka Köngäs oli miellyttävä tuttavuus. Hän esitteli minulle laitoksen 1980-luvulla valmistuneita tiloja, joissa oli valoisaa ja viihtyisää. Sain katsoa vierestä, kuinka Jenna Parkkila-Mäki konservoi vanhaa merimaalausta. Kohteliaasti voi todeta, että sen tunnearvo oli omistajalle varmaankin suuri.

Köngäs kertoili myös konservaattorien käyttämistä aineista - muutamia hyvin hienojakin he käyttävät, kuten kallista leväjauhetta ja kaviaarin sivutuotteesta eli sammen uimarakosta keitettävää sampiliimaa. Siveltimistä Köngäs suosii näädänkarvaista. Tarpeellisin väline on kuitenkin pumpulipuikko.

Valamon pääkirkko on vuodelta 1977.

Laitos ei konservoi pelkästään ikoneita, vaan kaikenlaisia maalauksia. Noin puolet töistä tehdään ortodoksiselle kirkolle, ja muita asiakkaita ovat yksityiset ihmiset, kaupungit ja museot. Kiehtova oli Köngäksen kertoma tarina Uspenskin katedraalin ikonista, jonka rosvo oli kaivanut maahan, mutta joka pahoista vaurioista huolimatta saatiin kuntoon ja palautettua omalle paikalleen.

Kahvikupillisen äärellä puhuimme vielä siitä, miten vanhan täytyy olla sopivasti vanhaa - konservoinnin tarkoituksena ei nimittäin ole saada taideteoksesta uuden veroista.

Illalla tein kävelyn luostarin valaistulla metsäpolulla ja söin Trapesa-ravintolassa ison aterian kala- kasvisruokaa paaston takia. Messussa käydessäni panin merkille, ettei käytössä ollut kirkkoslaavi vaan suomi. Niin ne ajat muuttuvat.


 



Musiikit:
Corrette-Rameau: Les sauvages. Florilegium.
Bach: Gavotte en Rondeau. Ismo Eskelinen.
Haydn: Rondo all’Ungarese. Ronald Brautigam ja Concerto Copenhagen, joht. Lars Ulrik Mortensen.
Gorecki: Laulu nro 2 ”Äitiseni, älä itke, älä” sinfoniasta nro 3. Dawn Upshaw ja London Sinfonietta, joht. David Zinman.
Lehtinen: Muuttuvat laulut. Georg Ots ja Rauno Lehtisen johtama orkesteri.
Fagerlund: Urbana klarinettikonsertosta. Christoffer Sundqvist ja Göteborgin sinfoniaorkesteri, joht. Dima Slobodeniouk.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kirjoitin porraskäytävään tiedotteen


Suurkiitos arvon lukijoille monista viisaista neuvoista! Rauhoittuakseni en ottanut edes piimää, vaan nukuin yön yli levollisesti ja tulin siihen tulokseen, että jonkinlainen viesti porraskäytävän seinälle oli kirjoitettava.

Hylkäsin tunteellisen vaihtoehdon ”maailmassahan on paikkoja, joissa ei saa soittaa eikä laulaa, ja sellaisia hetkiä on myös maailmanhistoriassa ollut”. Noudatin sen sijaan viisaan lukijan neuvoa, joka ehdotti tukeutumista tiedonjakamiseen.

Kirjoitin siis paperin, jossa kerron, mitä soitan ja miksi. Valotan hieman klarinetin historiaa ja tulostin myös kuvan klarinetista neljästä eri kulmasta. Tekstissä on pari hämäävää kohtaa. Ensinnäkään soittaminen ei ole minulle elinkeino, mutta sitä en väitäkään, kirjoitan "musiikki on minulle elinkeino", mikä pitää toki paikkansa. Samoin väitän, että tulossa olevat esiintymiset ovat vaativia, mikä ei nyt täysin pidä paikkaansa, mutta kukas sen mittaa.

Olen imarreltu siitä, että klarinetinsointi kuulostaa muihin asuntoihin huilulta. Mutta ehkä alukkeita on vielä harjoiteltava terävämmiksi?

Viesti hissin eli ajotuolin vierellä.


Tässä vielä muutamia hyviä kommentteja Ylen klassisen musiikin Facebook-sivulta:

Saara Manninen:
”Silloin kun itsellä on elämää, ei naapurien aiheuttamat äänet haittaa, mutta jos ei ole elämää, on aikaa kyylätä naapureitaan. Suomessa on muutama harrastusmuoto, jotka ovat sallittuja: tietokoneella istuminen (ja sitten päivitellään, kun ei harrasteta mitään) ja ryyppääminen, koska jos silloin aiheuttaa melua, se johtuu siitä, et on kännissä, eikä ole vastuussa teoistaa. Tsemppiä harjoittelulle!”

Margit Westerlund:
”Valitetavaa tällainen ja neuvoisin nonchaleeraamaan. Minä asuin aikanani juuri keikkabuumini ollessa korkeimmillaan sattuneesta syystä 80-l lopulla kerrostalossa, enkä päässyt minkäänlaiseen sopuun harjoitusajoista kotonani, vaikka lain mukaan se on sallittua. Alakerran eläkeläiset kun eivät halunneet minun laulavan ääntäkään. 5 vuotta asuttuani luovutimme ja muutimme kerrostalosta omakotitaloon, mutta väärin se oli! Janne voi tietenkin kirjoittaa neutraalin vastineen rapun ilmoitustaululle ja kertoa, että tama on hänen työtään ja tapahtuu kaupungin järjestyssäännön puitteissa. Korvatulppia saa apteekista, jollei pidä klarinetin soundista.”

Anna Eveliina Hänninen:
”Minä olen tehnyt niin, että aina uuteen taloon muutettuani tai uusia naapureita saadessani olen käynyt soittamassa ovikelloa ja kysynyt soittoasioista. Ilmoitan, että yleensä soitan klo 10-19 välisenä aikana, mutta jos on vuorotyöläisiä tai pieniä lapsia päiväunineen, kunnioitan heidän toiveitaan. Tai että saa tulla sanomaan, että älä soita ensi lauantaina, kun olis noi rippijuhlat. Kun tulee itse vähän vastaan, kaikilla on kivempaa. Minä en soita ammatikseni, joten harvoin on niitä hetkiä, että on pakko soittaa juuri tietyllä hetkellä. Ennakkotapaukset lainsäädännössä ottavat sen kannan, että pitkäkestoinen ammattimainen harjoittelu ei kerrostaloon kuulu, vaikka mitään tuntirajoja laki ei asetakaan.”

Ja tässä vielä laatimani teksti:

Arvoisa nimimerkki Eräs naapuri,

vastaan 24.3.2013 lähettämäänne kirjeeseen, jossa ilmaisette mielipiteenne soittamisesta.

Joudun harjoittelemaan klarinetinsoittoa, sillä musiikki on minulle elinkeino, ja huhti-toukokuussa minulla on kolme vaativaa esiintymistä. Soitan vähintään tunnin kerralla, koska vähemmästä ei ole apua - tilanne on siis samanlainen kuin monessa muussakin työnteossa.

Ajoitan soiton yleiseen valveillaoloaikaan. Kerrostaloissa on tavallisesti hiljaisuus klo 23-7 välisenä aikana, mutta pyrin lopettamaan illalla kahdeksan maissa, usein aiemminkin.

Esimerkiksi nyt pääsiäisenä aion jatkaa harjoituksia. Ohjelmistossani ovat tällä hetkellä muun muassa Mozartin klarinettikonsertto, Brahmsin sonaatti Es-duuri sekä Crusellin duo.

Voin keskustella erilaisista toiveista liittyen harjoitusaikoihin.

Klarinetti on 1700-luvulta lähtien kuulunut sinfoniaorkesterin peruskokoonpanoon. Tunnettuja klarinetisteja ovat Kari Kriikku, Martin Fröst ja Charles Neidich. Merkittävistä klarinettisooloista mainittakoon Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian ja viulukonserton avaukset. Klarinetti on myös tärkeä jazz-soitin.


Ystävällisin terveisin

[nimi, osoite ja puhelinnumero]

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Sain valituksen tuntemattomalta naapurilta


Kommunikointia naapurille nykymalliin.

Nimimerkki Eräs naapuri jätti eilen postilaatikkooni viestin, jossa minua puhutellaan pillipiiparina. Innoitteena hänen viestiinsä on ollut viime päivinä harjoittamani klarinetinsoitto, sillä olen saanut merkittävät harrastajakiinnitykset sekä Helsinginkadun filharmonikoihin että Kamariklubille. Niitä varten olen harjoitellut muun muassa Mozartin klarinettikonserttoa ja Brahmsin sonaatteja. Soitan reilun tunnin päivässä, koska vähempi ei olisi hyödyllistä. Olen soittanut säädylliseen aikaan, noin klo 15-18 välillä.

Tilanne, johon olen nyt joutunut, on pulmallinen. Miten kommunikoin naapurin kanssa, joka ei kerro kuka hän on? Hän valittaa, että soitan kahtena perättäisenä vapaapäivänä. Juu, mutta minun täytyy soittaa joka päivä. Hän vetoaa vuorotyöläisten puolesta, mutta näyttää silti viettäneen vapaapäivänsä lauantaina ja sunnuntaina.

Onko arvon lukijoillani jotain vinkkiä, miten edetä asiassa? Onko samanlaisia kokemuksia?

Ennen kaikkea: Eikö säätyläiskodeissa saa enää iltojen iloksi musisoida?

Tässä vielä Erään naapurin kirje kokonaan:

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Kelloseppä Kari Voutilainen vierailee Helsingissä

Kari Voutilainen kädessään Vingt-8R.

Maailman arvostetuimpiin kelloseppiin lukeutuva Kari Voutilainen otti perjantai-iltana 22.3.2013 Helsingin pörssitalolla vastaan Suomen kelloseppäliiton kultaisen ansiomerkin. Seremonia oli osa Näytön paikka -tapahtumaa, jossa Voutilainen ja muutamat muut suomalaiset kellosepät perjantaina ja lauantaina esittäytyvät. Suomen kelloseppäliiton puheenjohtaja Seppo Tienhaara kiitti avajaispuheessaan mekaanisen rannekellon suosion kasvua, minkä johdosta tarvitaan yhä enemmän ”todella ammattinsa osaavia” kelloseppiä.

Kiitospuheessaan Kari Voutilainen pohdiskeli, miksi Suomesta tulee edelleen niin hyviä kelloseppiä. Suurin ansio kuuluu Espoossa toimivalle Kelloseppäkoululle, joka on maailman ainoita ammattikillan omistamia kouluja. Sen ohella Voutilainen piti tärkeänä opiskelijoiden tunnollisuutta sekä opettajien omistautumista työlleen.

Suomalaisista kellosepistä Rovaniemellä vuonna 1962 syntynyt Kari Voutilainen on kohonnut kansainväliseen tähtiluokkaan, jonka kelloista maksetaan pieniä omaisuuksia. Voutilaisen ateljee on toiminut Sveitsin Môtiersissa vuodesta 2002. Siellä työskentelee 13 työntekijää, ja kelloja valmistuu 40-50 vuodessa. Kellot valmistuvat hitaasti - juuri paraikaa tekeillä on kello, jota on valmistettu yli vuoden. Voutilainen itse käyttää kaksi kolmannesta työajastaan kellojen valmistamiseen. Muu aika menee esimerkiksi asiakkaiden tapaamiseen: muuta markkinointihenkilöstöä ei ole, eikä tarvitsekaan, sillä kelloasiakkaat arvostavat tekijöiden henkilökohtaista tapaamista.

Voutilaisella ei ole laajentumissuunnitelmia. Uusia tuotteita on tulossa, mutta niistä hän tyytyi sanomaan, että ”yksi asia kerrallaan”. Suomessa Voutilainen käy säännöllisen epäsäännöllisesti, joskus kuusi kertaa vuodessa, mutta joskus voi mennä vuosia ilman vierailua. Hän kuitenkin haluaa suomalaisen vaimonsa kanssa kasvattaa 13- ja 17-vuotiaita lapsiaan suomalaiseen kulttuuriin.

Ihmisten tungeksiessa Voutilaisen ympärillä hän tunnusti rakkautensa kellosepäntyötä kohtaan. ”Ei ole enää sellaista tunnetta, että tekisi töitä”, hän hymyili.

Harvinainen Könni-kello ensimmäistä kertaa esillä

Näytön paikka -tapahtumassa on esillä myös muutamia vanhoja kelloja, kuten erittäin mielenkiintoinen Könni-taskukello noin vuodelta 1810. Könniltä tunnetaan vain 6-7 taskukelloa, joista esillä oleva on numero kolme.

Könni-taskukello noin vuodelta 1810.

Hopeakuorissa on Vaasan leima. Koneistossa on Könnin nimen ruotsinkielinen versio Königsbäck, joka oli käytössä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Sen jälkeen lukee Ilmola, joka puolestaan on ruotsinkielinen nimi Ilmajoelle. Kelloseppäliiton puheenjohtaja Seppo Tienhaara sai kellon näyttelyä varten lainaksi Könnin tyttären jälkeläiseltä Kauhajoelta. Kello ei ole ollut aiemmin julkisesti esillä.

Näytön paikka -tapahtuma on avoinna yleisölle lauantaina 23.3.2013 klo 10-15.



keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tapasin tamperelaisen tyyliblogistin



Tyyliblogisti Juho Rehakka. Kuva: Ada Anttonen.


Viime aikoina on tuntunut siltä, että tyylitajuni kaipaisi päivitystä. Ostin Tukholmasta jokin aika sitten kalvosinnapit, joissa on kaksoiskotka, ja laitoin ne itsevarmasti tv-keikalle kapellimestari Valeri Gergijevin haastatteluun (haastattelu ja Itämeri-konsertti tulee ulos Teemalta 9.5.2013). Kukaan ei kuitenkaan huomannut nappeja, ja itsekin keskityin vain housuihin jotka olivat koko ajan valahtaa alemmaksi. Kalvosinnapeilla keikarointi tuntui typerältä, varsinkin kun piti koko ajan pelätä housujaan. (Sitä paitsi smokin kanssa pitäisi kernaasti käyttää hillittyjä kalvosinnappeja, joissa on vaikkapa geometrisiä kuvioita.)

Kehityksen kelkasta pudonneena päätin turvautua nuoremman sukupolven viisauteen. Löysin haastateltavan modernisti netistä: hän on tyyliblogisti ja kauppatieteen opiskelija Juho Rehakka, 25, jonka blogikuvien miljöönä ovat kotikaupunki Tampereen rouheat maisemat.

Tapaan hänet rautatieasemalla, ja hänen olemuksensa tekee heti vaikutuksen: hän ei ole riikinkukkomaisesti erottuva, vaan ajattoman tyylikäs. Hän jollakin tapaa sulautuu liikennekeskuksen ihmisvilinään, mutta on silti tummansinisessä molskitakissaan ja villasolmiossaan ainutlaatuinen. 

Rehakka kertoo aloittaneensa The Nordic Fit -nimisen blogin pitämisen vuosi sitten asuessaan Yhdysvalloissa. Syynä olivat halu verkostoitua alan ihmisiin, ajatustenvaihto ja oman osaamisen tallentaminen. Radiohaastattelussa hän joutuu hieman tapailemaan sanastoa, sillä hän kirjoittaa blogiaan englanniksi ja tuntee esimerkiksi jalkineiden osat vain englanninkielisillä termeillä.

Rehakkaa kuunnellessani ymmärrän, että asusteet ovat liian usein uhka eikä mahdollisuus. Jos yhdistetakki on kulahtanut, vaikutelmaa ei voi korjata taskuliinalla, vaikka se olisi kuinka liehakoiva ja kukallinen. Rehakka suosittelee panostamaan hyvin istuviin, laadukkaisiin ja monikäyttöisiin vaatteisiin. Solmion tapaisiin asusteisiin kannattaa kiinnittää suurempi huomio vasta sitten kun perusasiat ovat kunnossa. 

Pohjolan ilmastoa hän ei pidä millään muotoa ongelmallisena tyylikkään pukeutumisen kannalta. Esimerkiksi mokkanahkakengät sopivat erinomaisesti talvijalkineiksi. Kun mokkanahka on hyvin suojattu ja harjattu, se on lähes täysin vedenpitävä ja kestää lian ja kuran.

Mistä sitten tehdä vaateostoksia? No tietenkin internetistä, josta voi klikata maailman laadukkaimpia vaatteita suoraan kotiovelle. Sieltä Rehakka löysi muun muassa hienot mallorcalaiset Meermin-solkikengät - nekin kohtuuhinnalla. Nettiostoksista huolimatta Rehakka tekee löytöjä myös matkoilla. Ehdoton mielipaikka hänelle on New York, muita San Francisco, Hong Kong, Miami sekä Euroopan perinteikkäät kaupungit, joita hän ei ajanpuutteen takia ala edes luetella.

Kotimatkalla junassa olen vakuuttunut, että seuraava vaateostokseni ei ole kalvosinnapit.

Tyyliblogisti Juho Rehakka Hotelli Tammerissa radiohaastattelun jälkeen.


Musiikit:
Martinu: Charleston jazz-sarjasta La Revue de Cuisine. Saint Paulin kamariorkesteri, joht. Christopher Hogwood.
Poulenc: Allegro malinconico huilusonaatista. Patrick Gallois ja Lydia Wong.
Händel: Ritornello ja Rigaudon tanssisarjasta Almira. Akademie für Alte Musik Berlin.
Wagner: Alkusoitto oopperasta Rienzi. Philadelphian orkesteri, joht. Wolfgang Sawallisch.
Gershwin: Liza. Iiro Rantala, Lars Danielsson ja Morten Lund.
Bach: Bourrée ja Gigue orkesterisarjasta nro 3 D-duuri. Boston Baroque, joht. Martin Pearlman.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Hienoimman skottiviskin jäljillä

Maistellut viskit numerojärjestyksessä vasemmalta alkaen.

Kimmokkeen tarttua viskeihin antoi journalistikollegani, säveltäjä Osmo-Tapio Räihälä, joka on hullaantunut aiheeseen siinä määrin, että on nimennyt erään sinfonisen runonsakin skotlantilaisen viskintislaamon mukaan (Ardbeg). Haastateltavaksi Räihälä suositteli ravintoloitsija Markku Ristevirtaa, joka pitää Pikkulintu-nimistä ravintolaa Puotilan kartanon lähistöllä sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Ristevirta on saanut kievarinpitäjien arvonimen Hyvä Tuomas ja hänen ravintolansa on useaan kertaan menestynyt vuoden olutravintola- ja olutmaahantuoja-kilpailuissa.

Itselleni viskit ovat aina olleet vieraampi nautintoaine, mutta syksyllä koin Urquhartissa jonkinlaisen makuelämyksen saatuani maistaa 12-vuotiasta Balvenieta. Siinähän leikittelivät kielellä kirsikat ja kinuski samanaikaisesti. Skottien tislekulttuuri on myös sen verran vaikutusvaltaista, että se mainitaan kun keskustellaan valtakunnan mahdollisesta itsenäisyydestä.

Ristevirran radio-ohjelmaani varten järjestämässä kuuden huippuviskin maistelussa 12-vuotias Balvenie’s olisi jäänyt auttamattomasti varjoon. Valikoiman nuorin oli vuoden 1997 Glendronach Speysidesta - vanhin vuoden 1954 Mortlach. Hintaa tämän tason juomille tulee useita satoja puntia pullolta.

Ristevirran ravintolan omat viskit.

Glendronachin etiketissä komeilee myös teksti, jossa mainitaan Ristevirran ravintolan nimi, ”Specially selected and bottled exclusively for Pikkulintu”. Tämä johtuu siitä, että ravintola on ostanut tislaamolta oman tynnyrin, jonka sisältö on tislattu vuonna 1995 ja pullotettu ravintolan 12-vuotissyntymäpäiville syksyllä 2012. Viskiä tuli 226 pulloa ja sitä on saatavana vain Pikkulinnusta.

Ravintolalla on toinenkin nimikkoviski: Benriachissa vuonna 1994 tislattu ja kuusi vuotta myöhemmin ravintolan kymmenvuotisjuhlia varten pullotettu.

Maistelussa Ristevirta nosti suosikikseen vuoden 1975 Taliskerin. Itse pidin parhaana vuoden 1960 Laphroaigia, joka on Walesin prinssin hovihankkija.

Viskinmaistelun jälkeisenä yönä kärsin lievistä vatsanpoltteluista. Kuuden single malt -viskin maistaminen ehkä juuri ja juuri olisi menetellyt, mutta jatkoimme Ristevirran kanssa juttua, ja hän innostui maistattamaan minulle vielä Laphroaigin Quarter Caskia, sitten 13-vuotiasta - oliko se Brodiria - ja sitten vielä tamperelaisen Plevna-panimon Imperial Stoutia. Se vasta oli hyvää. Ei varmaankaan edes Botbyn kartanossa saanut aikanaan yhtä vieraanvaraista huolenpitoa.

Ravintoloitsija Markku Ristevirta.

Maistelun viskit ja luonnehdinnat:

1. Auchentoshan 1978 Limited Edition (Lowland). “Vaniljaa, viljaa, sitrusta.”

2. Mortlach 1954 (Speyside). “Sherrymäinen, kuivattua taatelia, viikunaa, pähkinää, mantelia. Jälkimaussa hedelmää.”

3. Glendronach 1997 (Speyside). ”Erittäin miellyttävä, rapea, keksimäinen, hedelmäkakkua. Tumman kinuskin maku. Jälkimaussa appelsiinia, hunajaisuutta ja mausteisuutta.”

4. John Scott’s Highland Park 1967 (Auckney, Highland). ”Alkumaku kuin tummaa toffeeta, sitten kuivaa puuta. Miellyttävä. Lopussa mineraaleja, jopa kiviä.”

5. (Ristevirran suosikki) Talisker 1975 (Skye). ”Pehmeä, vaikka vahva. Kaakaomainen, kermainen, vulkaaninen, räjäytetty kivi, suolainen. Hyvin pitkä jälkimaku.”

6. (Oma suosikkini) Laphroaig 1960 (Islay). ”Pyöreä, helppo, kermamainen. Papua, hernettä ja vihanneksia, kuivahtaa lopuksi, ei niin pitkä jälkimaku.”



Musiikit:
Anonyymi: La brosse. The Harp Consort.
Kansansäv: Busk ye, busk ye, my bonny bride. Jian Wang ja Göran Söllscher.
Bull: The King’s hunt. Joseph Payne.
Mendelssohn: Hebridit. Wienin filharmonikot, joht. Christian Thielemann.
Sousa: Ancient and honorable artillery company. Eastman-puhallinorkesteri, joht. Frederick Fennell.
Räihälä: Ardbeg. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Dima Slobodeniouk.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Storgårds teki epätasaisen Bruckner-tulkinnan





Eihän siitä ole edes kuukautta, kun Helsingin kaupunginorkesteri soitti Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Anton Brucknerin kahdeksannen sinfonian. Perjantaina 1.3.2013 Helsingin Musiikkitalossa viisas ohjelmistosuunnittelu sai jatkoa, kun orkesteri soitti Brucknerin yhdeksännen sinfonian ylikapellimestarinsa John Storgårdsin johdolla.

Oli konsertissa aluksi toki muutakin: sellisti Tuomas Lehto soitti tavattoman hienosti Erich Korngoldin pikkuisen sellokonserton ja ylimääräisenä Pablo Casalsin Lintujen laulun.
Brucknerin sinfonia oli kuitenkin illan pihvi, mehevä, ja vähän hevosenlihaan vivahtava. Ensimmäinen osa Feierlich, misterioso ja toinen osa Scherzo sujuivat hallitussa monumentaalihengessä, jossa huipennukset upealla soitollaan kruunasi patarumpali Mikael Sandström.

John Storgårds eli orkesterin mukana vahvasti fortissimotoistot ja poimi kudoksesta taitavasti yksittäiset aihelmanpätkät. Tuonpuoleiseen kurottavaa taikuutta, johon vaikkapa ensiosan ykkösviulujen teema voisi antaa aihetta, ei silti päässyt syntymään. Teoksessa on jonkun verran myös kepeää oopperamaisuutta, kuten Trion spiccato, mutta siinä Storgårds pysytteli raskaammalla vaihteella. Ajattelen, että trion tarkoitus olisi olla karakteriltaan erilainen ympäristöönsä verrattuna. Ihmettelin myös soinniltaan kireäksi jäänyttä Adagion jousiteemaa (Sehr langsam), johon Bruckner on vieläpä kirjoittanut ohjeeksi breit (leveästi).

Orkesterin vasket, Pasi Pirisen luotsaamat trumpetit, Valtteri Malmivirran pasuunat, Mika Paajasen käyrätorvet (apusoittajan kanssa yhdeksän!) sekä Petri Keskitalon tuuba, olivat täydessä terässä, ja vahvat väliäänet tekivät vaskikuoroista todella vaikuttavia. Puupuhaltajat soittivat puhuttelevia sooloja, joskin Adagion herkät ensemble-paikat osoittivat kinkkisyytensä.

Itse pidin eniten Adagio-osasta, jonka jousisoinnin Storgårds oli pöyhinyt täydellisen suloiseksi, heti alun ihanasta noonista lähtien.

Musiikkitalon Bruckner-juhla ei kuitenkaan Adagioon päättynyt, sillä luvassa oli jotain vieläkin parempaa: ensi kertaa Suomessa kuultu Chors-Mazzucca-Phillips-Samalen versio yhdeksännen sinfonian finaalista. Bruckner ehti nimittäin kuolla ennen kuin sai teoksensa valmiiksi, ja hänen jälkeensä jättämistä luonnoksista on viimeistä osaa myöhemmin yritetty kokoon parsia. Joskus finaalin paikalla on soitettu Brucknerin Te Deum. Uudet luonnoslöydöt johtivat siihen, että vasta viime vuonna julkaistiin finaalin korjattu, lopullinen laitos.

Storgårds ja HKO saivat finaaliin uutta virtaa ja tekivät siitä erittäin hyvin jäsennellyn kokonaisuuden. Keikkuvainen pääteema vahvisti käsitystäni teoksen oopperamaisuudesta. Paria kenraalipaussia olisin ehkä versioon kaivannut, mutta muuten rekonstruktio tuntui oikein uskottavalta. Harmoniamaailmassa on jo Carl Nielseniä kohti kurottavia piirteitä.

Yleisö palkitsi Storgårdsin ja HKOn pitkillä suosionosoituksilla, joihin itsekin hyvillä mielin yhdyin. Mikään Storgårdsin sotaratsu tämä teos ei ole, mutta monta elämystä matkan varrelta löytyi.