torstai 28. helmikuuta 2013

Jorma Hynnisen jäähyväisroolista jäi perhejuhlan maku



Baritoni Jorma Hynninen, 71, tekee näinä viikkoina elämänsä viimeistä näyttämöroolia Kimmo Hakolan säveltämässä monologioopperassa Akseli, joka kertoo taidemaalari Akseli Gallen-Kallelan elämästä. Voi tosin olla, että Hynninen joutuu esittämään jäähyväisrooliaan vielä pitkään, sillä tuotanto siirtyy kesällä Turun musiikkijuhlille, ja kuka tietää minne vielä sen jälkeen.

Torstaina 28.2.2013 Helsingin Ateneum-salissa kantaesityksensä saanut teos on ennen kaikkea Jorma Hynnisen mestarinäyte. Alusta loppuun saakka voi ihailla hänen vangitsevaa lavaolemustaan ja graniittista baritoniaan. Suomenkielisen tekstin ääntämys on täydellistä. Ihailin monta kertaa hänen legatoaan, joka venyy kuin taikina puolivokaaleilta vokaaleille, konsonanteille ja takaisin. Sanan Pariisi i-kirjain sai tukun eri värisävyjä. Liikkumisessa Hynninen on uskomattoman ketterä, melkeinpä poikamainen, mutta lumous haihtuu heti loppukiitoksissa, jossa hän muuttuu jäntevästä lavaleijonasta takaisin hauraaksi taiteilijaksi. Käsien ja käsivarsien liikehdinnässä on jonkin verran maneereja, mutta hyväksi koettujen eleiden ansiosta ääni pääsee virtaamaan koko ajan vapaasti.

Tässähän jo melkein pääsee unohtumaan, että Hynnisen lisäksi Ateneum-salissa nähtiin ja kuultiin ihan uusi suomalainen oopperateos. Pekka Hakon kirjoittamassa libretossa Gallen-Kallela muistelee elämänsä seitsemää hetkeä, joista suurimman osan emootiona on jonkinlainen jylisevä julistavuus. Motiivi tällaiseen läpi koko oopperan jatkuvaan meluisaan itsetutkiskeluun ei minulle täysin avautunut. Historiankirjoituksen antama asema kansallistaiteilijana riittää juuri ja juuri ensimmäisen kohtauksen innokkeeksi, mutta siitä eteenpäin taiteilijan itsetutkiskelu on haluttu rakentaa melko niukkojen ainesten varaan. Erotiikka ja lapsen kuolema ovat tietenkin puhuttelevia, mutta milloinka eivät olisi? Muuten teksti välttää banaaliudet ja sisältää paljon viihdyttäviä tiivistyksiä, joista synkimmätkään eivät ole vaarassa pakahduttaa.

Kimmo Hakola on räätälöinyt laululinjan taitavasti Hynnistä varten. Kamariyhtyeelle hän on kirjoittanut ihmeteltävän paljon pelkkää vähäeleistä kabareerytmiikkaa ja turvautunut tavanomaiseen soitinnukseen. Illan toinen sankari Hynnisen ohella oli kapellimestari Ville Matvejeff, jonka elekieli riittäisi leikiten moninkertaisen esityskoneiston hallintaan.

Ohjaaja Vilppu Kiljunen käytti näyttämöä monipuolisesti hyväksi ja teoksen rakenne suvantoineen ja huippuineen toimi erinomaisesti. Kimmo Viskari oli pystyttänyt lavan ylle suuren puisen kotkansiiven ja maltilliset valoratkaisut oli tehnyt Jani-Matti Salo. Loppuhuipennuksessa verhon takaa paljastuu Karoliina Laitinen ilman vaatteita. Hyvä veto. (Jääköön paljastamatta, mikä hahmo hän on).

Rooli Akseli Gallen-Kallelana vaikuttaa hyvin mieluisalta taidemaalausta harrastavalle Hynniselle. Hän on myös sanonut, että Gallen-Kallelan elämässä on paljon yhtäläisyyksiä hänen oman elämänsä kanssa. Niinpä jäähyväisrooli on nyt sitten hyvin valittu, luotettujen ystävien kanssa toteutettu, eikä siihen ole naputtamista. Mutta sellaiseksi se myös jää, eräänlaiseksi kansalliseksi perhejuhlaksi, jolla ei ole universaalia vaikuttavuutta.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Unelmakoti löytyi Kaivopuistosta

Marmoripalatsi vuodelta 1918.

Viime viikolla sain eteeni varsin mukavan työtehtävän: läksin radio-ohjelmaani varten tutustumaan Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevaan Eliel Saarisen suunnittelemaan yksityistaloon, niin kutsuttuun Marmoripalatsiin, joka nyt on tullut myyntiin. Lapsesta saakka olen ihmetellyt tuota harmaanvalkoista kivilinnaa, joka kohoaa Puistokadun, Ison Puistotien ja Itäisen Puistotien risteyksessä. Siinä se on levännyt kauniina kaikki Kaivopuiston Vappu- laskiais- ja konserttiriehat.

Aluksi etsiskelin sisäänkäyntiä Ison Puistotien puolelta. Eihän siellä sellaista ollut, oli kierrettävä Itäisen Puistotien puolelle ja luikahdettava ajoportista suurille puuoville. Avaamaan tuli Senaatti-kiinteistöjen myyntipäällikkö Esa Pentikäinen, sympaattisen oloinen nuorimies, joka valitellen kieltäytyi paljastamasta, minkälaisia ostajia talolle on ilmoittautunut. Palatsi sopisi toki yksityisasunnoksi, sillä sellaiseksi se on alun perin suunniteltukin, mutta myös galleriaksi, sillä alkuperäiset omistajat August ja Lydia Keirkner omistivat huomattavan taidekokoelman.

Sisällä palatsissa minut esiteltiin valkoiseen työtakkiin pukeutuneelle konservaattori Kirsi Karpiolle, joka oli tekemässä yksityiskohtaista selvitystä rakennuksen sisätilojen värityksestä. Yllätyin kun kuulin, että ovi josta olin astunut sisään, todella oli pääovi. Mikään erityisen loistelias sisäänkäynti se ei kylläkään ollut: huonekorkeus siinä oli tuskin kolmea metriä ja portaikko jokseenkin tylsästi koristettu. Tunnelma muuttui heti peremmälle astuttaessa: ensimmäinen varsinainen sali oli nimittäin keskiajan ihanteiden mukaan suunniteltu keskushalli, jossa huonekorkeus on viisi metriä ja valo tulvii päätyikkunoista. Katonrajan reliefit kuvaavat metsästystä ja Keirknerin omistaman ruukin työläisiä. Hallissa on aikanaan sijainnut flyygeli, palmu, itämainen matto sekä karhuntalja takan edessä. Tanssiaisia varten hallissa on myös puolittain avonainen turkkilainen parvi, jonne orkesterin voi sijoittaa. Karpio paljastui musiikin tuntijaksi, sillä hän ehdotti sopivaksi tanssimusiikiksi poloneesia. Kävi ilmi että hän oli soittanut barokkihuilua aina siihen asti kun oli lähtenyt Rooman Villa Lanteen.



Hallin jälkeen avautui kapea salonki, jonka Keirknerit olivat sisustaneet 1700-luvun tyyliin rokokoo-sohvakalustolla ja aikakauden maalauksilla. Salongista on kulku myös parvekkelle, josta on näkymä Kaivopuistoon. Oikealla puolella on August Keirknerin kirjasto, jossa vaikutuksen tekivät upeat kirjakaapistot intarsioineen, jotka vieläpä jatkuvat ovenkarmeihin!

Toisella puolella oli ruokasali, josta tosin huomasin yhden puutteen: siinä ei ollut ikkunoita kuin vain yhdellä syrjällä. Kulmittain Kaivopuistoon antaviin ikkunoihin oli kyllä takka valon- ja lämmönlähteenä. Salin toiselta seinältä johti ovi palveluskunnan portaikkoon ja keittiöön, jotka nekin olivat tilavan oloisia.

Palasimme turkkilaiselle parvelle, jonka kautta jatkoimme pääportaikkoa piano nobileen. Keskushallissa oli upea kattoikkuna, josta tulviva valo teki oikeutta taideteoksille hieman Ateneumin keskussalin tapaan. Isännän työhuone oli suuren kaupunkikaksion kokoinen. Sen englantilaistyyppinen takka oli niin suuri, että sen huomaan mahtui kaksi täyskokoista nojatuolia.

Kierroksen lopuksi minua varten oli suunniteltu yllätys, sillä pääsin ajamaan talon hissillä näkötorniin. Aavemaiseksi hissiajelun teki se, että korin lyhty oli epäkunnossa. Perillä näkötornissa en ollut uskoa silmiäni: näkymät ulottuivat Kaivopuiston yli meren ulapalle saakka! Puistokadun kauniit rakennukset ja kadunpuolen lumettuneet lehmukset sulostuttivat tunnelmaa. Näkötornin azzurron-sininen väritys on myöhempää maalausta, mutta täydellinen valinta ympäristöön.

Varsin surullista on, että Marmoripalatsin rakennuttaja, ruukinpatruuna August Keirkner kuoli juuri ennen talon valmistumista vuonna 1918. Keirkner omisti Ähtärissä sijainneen Inhan rautatehtaan. Keirknerin leski Lydia asui talossa vuoteen 1937 asti, jolloin jalkaväenkenraali Rudolf Walden osti rakennuksen asunnoksi itselleen ja perheelleen. Waldenin-ajan jälkeen talo siirtyi lyhyen vuokrasuhteen kautta valtion omistukseen. Sen jälkeen siellä ovat toimineet Helsingin hovioikeus, työtuomioistuin, markkinatuomioistuin ja tuomarinvalintalautakunta.

Talo oli Keirknerin aikaan myös pariskunnan huomattavan taidekokoelman kotipaikka, mistä johtuen palatsissa on yksityisgallerian piirteitä. Testamentin kautta 128 taideteosta päätyi lopulta Ateneumille. Joukossa on muun muassa Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Helene Schjerfbeckin, Albert Edelfeltin, Marc Chagallin, Ville Vallgrenin ja Gunnar Finnen teoksia. Valtiolle sittemmin siirtynyt talo on nyt siis myytävänä - hinta kivunnee 15 ja 25 miljoonan euron välille. Ilmoittautumisvaihe on päättynyt, mutta ilmoittautuneista ei anneta tietoja julkisuuteen. Lopullisesta ostajasta päättää korkean hinnan takia eduskunta.

Uudelta omistajalta vaaditaan Museoviraston määräysten noudattamista, sillä sisätilakoristelut ovat oleellinen osa talon ainutlaatuista arkkitehtuuria.

Omasta mielestäni talo kuuluisi jollekin taidemuseolle. Esimerkiksi Helsingin kaupungin taidemuseo saisi siitä oivallisen näyttelytilan.



Musiikit:
Stravinsky: Johdanto baletista Pulcinella. Anthony Marwood ja Thomas Adès.
Melartin: Kuutamobaletti näytelmämusiikista Prinsessa Ruusunen. Tampereen kaupunginorkesteri, joht. Leif Segerstam.
Beffa: Avec Swing sarjasta Ilotulitus. Vendôme-kvartetti.
Sibelius: Aallottaret. Radion sinfoniaorkesteri, joht. Sakari Oramo.
Ruotsalainen kansansävelmä: Kulkurin valssi. Henry Theel ja Rytmin solistiorkesteri, joht. George de Godzinsky.
Prokofjev: Allegro ma non troppo pianokonsertosta nro 3 C-duuri. Martha Argerich ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly.

Två olika röster under veckoslutet



Hei böndet, stadi on snyga.

Hej och välkomna läsa min vänliga hälsning från språkmajoriteten! När jag var ute på stan under veckoslutet, blev jag glad för att kunna höra olika röster från två överraskande håll. Fredag kväll 15.2.2013 var jag i den s k spaghettioperan i Musikhusets restaurang, där teatern Kapsäkki uppträdde med en mängd opera-arior. Samtidigt kunde vi njuta av en trerätters diné. Jag känner ideen från Stockholm och har sett en likadan soirée i Helsingfors Casino några år sedan. Något angenämt underhållning är det nog, men jag tror inte mej själv vara just den rätta åskådaren till den här sortens scenkonst. Ett namn skulle jag i alla fall lyfta fram: sopranen Sirkka Parviainen, om vem jag inte tidigare hade hört, men som hade en otroligen vacker röst! Jag satte på samma bord med två herrar som visste att Parviainen hade studerat vid Sibelius Akademien samtidigt med Anu Hälvä, och varit lite i skuggan av henne. Sednare hade Parviainen sjungit i Tyskland och i andra delar av Europa, och nuförtiden undervisar hon i Lahtis och vid Sibelius Akademien. Vilken fin konstnär!

Söndag kväll 17.2.2013 gick jag tillbaka till Musikhuset, men nu till kammarmusiksalen ”Camerata”, som erbjuder cirka en gång i månaden den sympatiska konsertserien ”Stråkkvartetter i Musikhuset”. Vid entréen träffade jag altviolinisten Ilari Angervo som såg ut lite chockerad. Han kom inte ens ihåg vad biljetterna kostade, och sen berättade han att hans mamma Satu, som är ansvarig för konsertserien, hade förra måndagen blivit allvarligt sjuk, och nu försökte Ilari organisera konserten så väl han bara kunde. Satu hade haft slaganfall och var nu i sjukhuset.

Med de fruktansvärda nyheter började konserten av den tjeckiska Zemlinsky-kvartetten, som hade bestämt börja med Haydns Kejsar-kvartetten. För att just hade hört de sorgliga nyheter kunde jag inte helt koncentrera mig till musiken, men en orsak var också kvartettens tydliga olämplighet till den klassiska tonvärlden. Enligt min mening hade primas František Souček för tunga violinröst, och hela tolkningen var robust, vad både artikulationer och klangvärld beträffar. Men de två andra stycken, Martinu och Mendelssohn passade bättre för ensemblen, och till slutet spelade musikerna också en livlig encore. Jag hoppas att i nästa konserten får vi höra gladare nyheter.

torstai 14. helmikuuta 2013

Osmo Vänskä sai Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin lämpenemään





Torstaina 14.2.2013 oli kukkulalle nousun tunnelmaa Helsingin Musiikkitalossa, kun Osmo Vänskä johti suuressa salissa Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteria. Ohjelmassa oli kolme teosta, joista kukin poikkeuksellisesti kuuluu mielimusiikkiini: Sibeliuksen kolmas sinfonia, Stravinskyn Satakielen laulu ja Debussyn Meri.

Mutta oliko Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri sama orkesteri päätösnumerossa, Debussyn La Merissä, ja aloitussinfoniassa, Sibeliuksen kolmannessa? Ei tietenkään täysin, sillä likinäköiset silmäni huomasivat, miten muutamat soittajat vaihtoivat teosten mukana paikkaa tai katosivat kokonaan. Tällä en tarkoita pelkästään teosten erilaista orkestraatiota, vaan perussoittajien vaihtumista. Mutta kokonaisvaikutelman perusteella ei olisi uskonut olleensa edes vain yhdessä konsertissa.

Sibeliuksen kolmannessa sinfoniassa puupuhallinsektiolla oli ihmeteltävän suuria ongelmia intonaationsa kanssa. Vänskä joutui huitomaan jopa sooloille tempoa niin, etteivät olisi jääneet jousista jälkeen. Ensimmäisessä osassa kuulin suttuista balanssia, ja ajattelin, että tässä on joku tarkoitus: Sibelius toki kirjoittaa joskus niin, että kaikkia ääniä ei saa kuuluviin, eli nyt soitetaan kaikki tasapuolisesti esille. Näin ei tainnut silti olla, sillä päätösosassa Vänskä kyllä sai kuuluviin näkemyksellistä balansointiaan. Esimerkiksi lopputeeman hän kiskasi heti kovaa esille ja jätti lomittain ehtyvät ainekset lähes kuulumattomiin.

Ensimmäisessä osassa oli lisäksi yhdessäpysymisen ongelmia, joita Vänskä yritti korjata nojautumalla koko vartalollaan jousia kohti, mutta eikö selkeämpi tahtipuikon käyttö olisi ollut opiskelijoille suurempana apuna? Loppuhuipennuksesta tuli kuitenkin hieno, eikä joskus käytettyjä kiihdytyksiä tai hidastuksia tarvittu.

Väliajan jälkeen puupuhaltimiin oli saatu uusia soittajia, muun muassa taitava soolohuilisti. Stravinskyn Satakielen laulussa kuultiin rikkaita sointivärejä ja vaihtuvien tahtilajien hurmaa.

Suuri huipennus koettiin Claude Debussyn teoksessa La Mer, jonka aaltoilut herkistivät heti alun jousimatoista lähtien. Upeiden yksilösuoritusten lisäksi opiskelijat näyttivät kyntensä yhteisönä, ja Vänskä sai heidät täydellisesti kipinöihin. Erityisen hyvin soitti sellosektio läpi koko konsertin, samoin lyömäsoittajat, joista varsinkin patarumpali vaikutti täydellisen suvereenilta.

Osmo Vänskä vaikutti viihtyvän opiskelijoiden edessä. Jos kuitenkin harjoitusaikaa ei kaikkien teosten hiomiseen riitä, niin voisiko konsertti olla lyhyempi? On silti myös ajateltava myönteisesti: Sibeliuksen kyntäminen oli varmaankin tarpellista oppia monelle, ja oli virkistävää kuulla, miten vaikeita kolmannen sinfonian risukot ovat.

Osmo Vänskä kävi lyhyesti pistäytymässä tämänviikkoisessa Kantapöytä-ohjelmassa, jonka voi katsella YLE Areenasta. Vänskän pikkuriikkinen osuus on vasta loppupuolella, mutta kannattaa tietenkin katsella kiinnostavia vieraita pursuava ohjelma kokonaan.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Miten selvitä hääjärjestelyjen pulmista?



Tapakouluttaja Kaarina Suonperä. Kuva: Kari Hautala.

Moni herrasmies joutuu kevättalvella pulmallisiin tilanteisiin, jos rakkauden huumassa on tullut kosittua ja jonkinlainen hääjuhla pitäisi nuorelle morsiamelle järjestää. Mallia voi tietysti ottaa kuninkaallisilta, mutta Buckinghamin palatsikaan ei aina anna vastauksia alemman aatelin kohtaamiin kysymyksiin.

Kutsuin vieraakseni tapakouluttaja Kaarina Suonperän, jonka mieliaiheisiin hääkysymykset kuuluvat. Suonperän kohtaaminen hermostuttaa, kun oma tapakulttuuri joutuu siinä jonkinlaiselle koetukselle. Onneksi tarjoilut järjestyivät helposti: löysin toimituksen aulasta kaksi ylimääräistä pullaa ja hanasta valutin kannuun hyvää helsinkiläistä vettä.

Kun vieraani saapuu, yritän parhaani mukaan pitää hissin ovia auki ja muistan olla puhumatta pahaa puolustusvoimista ja poliitikoista. Autan rouvaa riisumaan sinisen päällystakkinsa ja sinisen huivinsa, jonka alta paljastuu sininen sisätoppatakki, joka kuulemma painaa vain sata grammaa.

Istuudumme studioon, mutta pulla ei näy vieraalle maistuvan. Vesi tekee sen sijaan kauppansa. Juttelemme aluksi muun muassa siitä, miten hedelmällisyyttä symboloiva riisinheitto ei edistä pikkulintujen suvunjatkamista, sillä linnut voivat riisinjyviä syötyään tukehtua. Siksi riisin sijaan kannattaisi heittää ruusujen terälehtiä, joita saa tilata kukkakaupoista.

Auton perään kiinnitetyt kengät ynnä muu roina on peruja siitä uskomuksesta, että kolina ja muut kovat äänet pitävät pahat loitolla. Siihen perustuu myös lapsivieraiden suosiminen, sillä lapsista lähtee ääntä.

Loput Suonperän vinkit kirjaan tähän helppolukuiseen kysymys-vastaus-muotoon, joista toivon olevan apua rakkauden kohtaloon alistuville veljille.

Lapsivieraat aiheuttavat usein melua ja kaaosta. Voiko kutsussa toivoa, että pikkulapsia ei tuoda mukaan juhlaan?

”Kysynpäs nyt, onko kiva saada sellainen kutsu jossa sanotaan että emme toivo että tuot lapsiasi häihin? Minusta se on hyvin sydämetöntä, enkä ymmärrä sellaista ollenkaan. Ensinnäkin lapset kuuluvat avioliittoon. Perusajatus on se, että mennään naimisiin ja saadaan perhe. Tuntuu aivan käsittämättömältä ja jopa pöyristyttävältä että lapset kielletään. Myönnän että lapset melskaavat. Fiksu morsiuspari järjestää sinne jonkun serkuista, sisaruksista tai sukulaisista leikittäjäksi. Siellä voi katsoa videoita ja lapsille voi järjestää ihan oman pöydän.”

Moni hääpari on jo sellaisessa elämänvaiheessa, että koti on täynnä tavaraa, ja enemmän tarvetta olisi yhdelle isommalle lahjalle kuten ulkomaanmatkalle. Miten kutsuihin liitettävä toive rahankeräyksestä lahjojen sijaan pitäisi järjestää?


”Suhtaudun aika skeptisesti niihin listoihin joissa kerätään rahoja. Tuntuu että he eivät ole kiinnostuneita minusta vieraana vaan rahoistani. Se on hyvin kaukana siitä mitä häiden ja avioliiton pitäisi olla. Olen itse kodista, jossa on pienestä pitäen kasvatettu, että pitää juhlia sen mukaan mitä oma kukkaro sallii. Minusta tuntuu hyvin erikoiselta, jos häävieraat pannaan maksamaan joko matkoja, ruokia tai pakotetaan ostamaan listan mukaan toiveita. Häälahjan pitää saada ostaa sen mitä haluaa. Sukulaisilta ja perheenjäseniltä voi kerätä rahaa, mutta vieraat on vieraita.”

Entä jos käy niin että saa viisi Aalto-maljakkoa lahjaksi?


”So? Jos ne tulee hyvällä sydämellä? Niitä voi sijoittaa eri huoneisiin. Jos tuntee hääparista edes toisen hyvin, niin kyllähän vuosien varrella on huomannut mistä hän pitää. Onhan Aalto-maljakkoja jo eri värisinäkin.”

Miten morsiusparin pitäisi pukeutua?


”Sulhasen pukeutuminen määrää morsiamen pukeutumisen. Jos sulhanen sanoo että hän menee frakki päällä, mikä on ihan puolusteltavaa, sillä frakki on uljas ja miehen hienoin asu, niin silloin morsiamella on täyspitkä. Jos sulhanen menee bonjour-asussa eli harmaaraitaisissa housuissa ja hännystakissa, missä on plastron, harmaa solmuke, niin silloin morsian saa valita lyhyen tai pitkän. Jos sulhanen yllättää iltahäillä, eli tilaisuus alkaa klo 18:n jälkeen ja hän valitsee smokin, niin silloin morsian saa mennä iltapuvussa. Frakki on kaikkein suositeltavin ja ehdottomasti oikein ja komein ja hienoin.”

Onko hyviä tapoja sen suhteen, kuinka paljastava morsiamen puku voi olla?


”Suomessakin kirkko on kirkko. Se ei ole mikään sellainen paikka, jonne tullaan olkapäät tai hartiat paljaina ja puolet rinnasta esillä: yläosassa täytyy olla jotain peitettä. On olemassa kauniita boleroita ja pitsijakkuja. Hääjuhlassa jakut ja pitsit voi ottaa pois ja olla avonaisissa. Silloin ei loukkaa ketään, ei suvun vanhoja jäseniä, eikä tee väärin myöskään paikkaa kohtaan. Korostan aina että kirkko on kirkko.”


Isä taluttaa tyttärensä kirkkokäytävää pitkin sulhaselle ja puheenpitäjät ovat valtaosin miehiä. Onko sopivaa, että morsianta kohdellaan ikään kuin miesten omaisuutena, ja miten naiset voisivat pitää enemmän puheita hääjuhlassa?


”En koe morsiamen talutusta millään tavalla hankalana. Mielestäni se on aika kaunis vanha tapa. Enkä ole ollenkaan varma mitä varten kaikki kauniit vanhat tavat pitäisi heittää yli olan. Siinä ei ole mitään rumaa vaan tavallaan hellää. Se isä on varmasti tuttu ja turvallinen sille morsiamelle, että on ihanaa kun isä on tässä.”

”Me naiset tarvitaan vähän tukea siihen, sillä emme ole tottuneet puhumaan häissä, sillä se on yleensä miesten osa. Olen ollut häissä joissa äiti on puhunut, ja sellaisissa joissa isoäiti on puhunut hellyyttävän, ihanan tunteellisen puheen, kaikki olivat vähän kyynel silmässä kun sitä kuunneltiin. Joskus olen ehdottanutkin, että jos toisessa perheessä on erittäin hyvät puheenlahjat omaava äiti, ja isä on vähän ujompi tai hiljaisempi, niin roolin voi kääntää toisinkin päin. Se on ihan mukavaa, pääasia että puhe pysyy perheessä ja sen pitäjä on läheinen.”

Miten toimia jos perheessä tai suvussa on alkoholisti, joka yleensä alkaa räyhätä juotuaan?


”Jos ajatellaan, että se olisi naispuolinen, voi ottaa suvusta nuoren hyvännäköisen sukulaismiehen, panna hänet siihen kavaljeeriksi ja kertoa hänelle tilanteen. Hän pitää silmällä. Hän fiksuna miehenä kyllä silloin tietää, että hän tarjoaa kyllä tälle alkoholin kanssa ongelmissa painivalle henkilölle juotavaa, mutta alkoholittomana. Mutta sen juoman pitää olla samanväristä. Ei saa tehdä niin, että alkoholittomalle juotetaan appelsiinimehua kaiken aikaa, jolloin hän kokee olevansa vähän silmälläpidon alainen. Kaikkiin alkoholeihin löytyy alkoholiton vaihtoehto. Jos on ihan hirveän ongelmallinen tapaus, niin sitten täytyy harkita koko kutsumisen kanssa. Mutta aina löytyy suvusta tai naapurustosta joku, joka pitää hyvää huolta.”




Musiikit:
Pachelbel: Kaanon D-duuri. Il Giardino Armonico.
Puccini: Sì, mi chiamano Mimì oopperasta La Bohème. Maria Callas ja Lontoon Philharmonia-orkesteri, joht. Tullio Serafin (lev. 1954).
Aho: Häämarssi nro 1. Jan Lehtola.
Wagner: Alkusoitto oopperasta Lohengrin. Philadelphian orkesteri, joht. Christian Thielemann.
Legrand: Autotallikohtaus elokuvasta Cherbourgin sateenvarjot. José Bartel ja Michel Legrandin johtama orkesteri.
Süssmayr: Allegro Turkkilaisesta sinfoniasta C-duuri. Concerto Köln ja Sarband.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Nyt on Bruckner-elämys tarjolla



Helsinki - Helsingfors.


Terveisiä lumisesta Helsingistä, jossa Pohjoismaiden ensimmäinen ammattisinfoniaorkesteri, Helsingin kaupunginorkesteri, soitti varmaankin erään historiansa hienoimmista Bruckner-esityksistä, kun Jukka-Pekka Saraste johti Anton Brucknerin kahdeksannen sinfonian.

Riemu on tätä konserttia suositella, sillä se soitetaan toiseen kertaan huomenna torstai-iltana 7.2.2013 ja sitä voi seurata striiminä missä päin maailmaa tahansa osoitteesta yle.fi/klassinen sekä kuunnella radion välityksellä.

Keskiviikkoiltana 6.2.2013 Musiikkitalossa Saraste muotoili Brucknerin jättimäisestä kahdeksannesta värisyttävän sinfoniakokemuksen, jossa yksikään teemaryhmä ei jäänyt vaille merkitystä. Orkesterin balanssi oli tahti toisensa jälkeen täydellinen ja muusikot tuntuivat antavan kaikkensa. Ainoastaan patarumpalin soitosta en kuullut riittävästi, mutta se saattoi johtua istumapaikastani takarivillä.

Sinfonian esteettinen keskus on taivaallinen Adagio, jonka jälkeen säveltäjällä on itselläänkin vaikeuksia rakentaa finaalin taistelusta jotain vieläkin huikeampaa. Tällä kertaa Saraste teki muun muassa Adagion erikoisesta pizzicato-välikkeestä johonkin Edvard Munchin maailmaan sijoittuvan kalmantanssin. Kolme harppua tarjosivat ylimaallisten harmonioiden päälle ihanat murtosointunsa. Wagner-tuubat! Ja… en voi jatkaa, koska olen tiloissa ja tämä alkaa luisua yhä vain naiivimmaksi - kuunnelkaa itse!

Jukka-Pekka Saraste vaikuttaa tavattoman etevältä Bruckner-tulkilta, jonka voi kai pian laskea sellaisten Bruckner-nimien kuin Bernard Haitinkin ja Sergiu Celibidachen rinnalle. Tämäniltainen esitys nousee samalle elämystasolle kuin kuulemani Haitinkin ja Berliinin filharmonikkojen esitys muutama vuosi sitten. Youtubessa taas on löydettävissä Sergiu Celibidachen ja Müncheninfilharmonikkojen konserttiesitys.

Sarasteen elekieleen on mielestäni tullut jotain itämaisten liikuntalajien vaikutusta, ja väliin hänen tahtipuikkonsa liikkuu kuin taikasauva. Olisiko myös ollut niin, että Sarasteen täydellisesti leikattu ja laadukkaasta materiaalista valmistettu puku viimeisteli liikkeiden huomioarvon?

Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa kuultiin myös Kimmo Hakolan uusi viulukonsertto, jonka solistina soitti John Storgårds. Olen pahoillani, että jätän sen arvioinnin nyt suosiolla Brucknerin varjoon, mutta sitä varmaankin vielä muut skribentit moneen kertaan kommentoivat.


tiistai 5. helmikuuta 2013

Laitetaan ruokaa Giuseppe Verdille



Johanna Catani Melba-persikoiden kanssa.

 
Buongiorno a tutti, belli e brutti! Kuten huomaatte, olen tänään yhdistyneen Italian kuningaskunnan, italian kirjakielen ja Giuseppe Verdin lumoissa. Lokakuussa koittaa Verdin 200-vuotissyntymäpäivä, ja sitähän on juhlistettava. On käytävä Bussetossa, Venetsiassa, Milanossa ja Roomassa ja tietysti Le Roncolessa, juotava kahvit Carlo Bergonzin kanssa I due foscari -hotellin aulassa ja yritettävä katsoa Italian kuninkaan pojanpojan Emanuele Filiberto di Savoian juontamaa tv-ohjelmaa.

Tähän kaikkeen tarvitaan kunnon ravintoa. Se onkin vaikeampi kysymys: mitä syödä Giuseppe Verdin kunniaksi? Helpompaa olisi, jos syntymäpäiviä viettäisi kuuluisa kulinaristi-muusikko Gioachino Rossini, joka ei mahaltaan nähnyt varpaitaan. Mutta kun katson Giuseppe Verdin kuvaa, näen lommoposkisen maalaisukon, joka ei näytä hyvän ruoan ystävältä.

Käsitys on kuitenkin väärä. Lähden laittamaan Verdi-aiheisia ruokia juhlatutkija ja kirjoittaja Johanna Catanin avaraan keittiöön. Catani kertoo, että Verdi jumaloi kotiseutunsa kuivattua kinkkua spalla cottaa. Sen oheen valmistamme mehevän parmesaanivanukkaan. Verdin lisäksi innoitusta voi hakea kuuluisalta Verdi-sopraanolta Nellie Melbalta, joka on saanut nimiinsä neljä ruokalajia, kuuluisimpana niistä persikkajälkiruoan.

Gentilissime signore e signori! In questo programma sto preparando il compleanno del compositore Giuseppe Verdi con la ricercatrice e scrittrice finlandese Johanna Catani. Abbiamo provato due ricetti che hanno qualcosa da fare con la vita e la musica del grande compositore: la specialità della sua regione spalla cotta con budino di parmigiano. In onore della leggendaria soprano australiana Nellie Melba abbiamo fatto la pesca Melba e i toast dello stesso nome. Le ricette ci si trovano sul sito internet www.academiabarilla.it.

Johanna Catanin kirjoittamat reseptit:

Reseptit (4:lle)

Spalla Cotta
Löydät keitetyn/ kuivatun kinkun reseptin Italian ruoka-akatemian sivuilta
(en ole varma kannattaako tätä kotioloissa kokeilla, koska lihaa täytyy seisottaa 1-2 kuukautta ja optimaalisen olosuhteen luominen voi olla haastavaa, niin että liha kuivuu oikeaoppisesti eikä pilaannu)

Parmesaanivanukas
2 dl hienoksi raastettua parmesaanijuustoa
2 dl kuohukermaa
1 tl  perunajauhoja
2 munaa
suolaa, mustapippuria, jauhettua muskottipähkinää

Kaada kerma kattilaan
Sekoita perunajauho tilkkaan kylmää vettä ja kaada seos kerman joukkoon
Sekoita koko ajan ja kuumenna kiehumispisteeseen, jotta kerma sakenee
Ota kattila pois liedeltä ja anna jäähtyä hetki
Vatkaa kananmunat kulhossa ja kaada joukkoon raastettu parmesaani. Sekoita tasaiseksi
Lisää kermasuuruste hitaasti, koko ajan sekoittaen, munajuustoseoksen joukkoon
Kaada seos voideltuihin annosvuokiin
Laita annosvuoat uunivuokaan ja kaada pohjalle vettä
Kypsennä vanukkaat vesihauteessa 150 asteessa noin 25 minuuttia
Tarjoile Spalla Cottan tai Parman kinkun kanssa.

Persikoita Melba
4 kypsää persikkaa (tai säilöttyjä)
250 g vadelmia
1-2 rkl sokeria
1 l vaniljajäätelöä
1 dl paahdettuja mantelilastuja

Kasta persikat minuutiksi kiehuvaan veteen ja jäähdytä sitten kylmässä vedessä
Kuori hedelmät, halkaise, irrota kivi ja leikkaa terävällä veitsellä siivuiksi
Soseuta vadelmat ja mausta sokerilla
Paina vadelmasose puukauhalla siivilän läpi
Annostele jälkiruokamaljaan jäätelöä, persikoita ja vadelmakastiketta
Veistä halutessasi Wagnerin Loheringenin hengessä mystinen  jääjoutsen ja tarjoile persikoita Melba jääjoutsenen sylissä

Toast Melba
4 palaa ohutta vaaleaa paahtoleipää
voita, juustoa tai pateeta

Leikkaa leivästä reunat pois
Paahda leivät molemmin puolin kullanruskeiksi
Leikkaa leivät suorakaiteen muotoisiksi
Nauti voin, pateen tai sulatetun juuston kanssa





Persikoita Melba.

Musiikit:
Nicholls: Toy drum major. Orkestrion.
Verdi: La donna è mobile. Luciano Pavarotti ja Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Richard Bonynge.
Verdi: Violettan cabaletta ja cavatina oopperasta La traviata. Nellie Melba ja Landon Ronald (lev. 1904).
Verdi: Alkusoitto oopperasta Sisilialainen vesper. Berliinin filharmonikot, joht. Claudio Abbado.
Tosti: Goodbye. Nellie Melba ja Landon Ronald (lev. 1904).
Verdi: Loppukohtaus oopperasta Falstaff. Tito Gobbi, Luigi Alva,Rolando Panerai, Tomaso Spataro, Renato Ercolani, Nicola Zaccaria, Elisabeth Schwarzkopf, Anna Moffo, Nan Merriman, Fedora Barbieri, Lontoon Philharmonia-orkesteri ja -kuoro, joht. Herbert von Karajan.