perjantai 29. marraskuuta 2013

Huono ryhti paljastuu Linnan juhlissa



Juhlat eivät ole täälläkään.


Taas kohistaan Itsenäisyyspäivän juhlista, ja erityisesti sen takia, että kalaashi on tällä kertaa päätetty järjestää Tampereella, jonne on Helsingistä henkisesti pitempi matka kuin Pietariin tai Tukholmaan. Mutta eihän sille mitään voi että keisarillinen palatsi pitää remontoida, eikä työväen presidentin kemuille Tamperetta sopivampaa juhlakaupunkia löytyne.

Olen monena viime vuonna liittynyt suomalaisten enemmistön joukkoon ja jättänyt Linnan juhlat katsomatta. Tylsistä pintajulkkiksista ja seipäänheittäjistä kohistaan, eikä todella kiinnostavia henkilöitä, kuten diplomaatteja tai yliopistoväkeä haastatella. Minua myös kiusaa katsoa, kuinka kauniit nuoret naiset ovat menettäneet ryhtinsä eivätkä kykene kunniallisesti kantamaan upeita iltapukujaan. Syynä on uusi elintasosairaus, eteenpäin kallistuneet olkapäät, mihin helposti opittava keppijumppa kyllä auttaisi. Miehillä väärin asettuneet olkapäät ovat frakin olkatoppauksiin verhotut, mutta yhtä ongelmalliset, tietokoneiden sormeilun kyyristämät ja epäsosiaalisen elämäntavan vääristämät.

Joskus viime vuosina jaksoin vielä seurata ruotsinkielistä tv-lähetystä, jonka ylläpitävänä voimana toimi professori Laura Kolbe kommentteineen. Häneltä ei jäänyt yhdenkään patsaan tai akanthus-lehden symboliarvo näkemättä.

Erikoisen itsenäisyyspäiväjuhlan lähestyessä päätin ottaa yhteyttä tähän arvostamaani tieteentekijään, joka toimii Helsingin yliopistossa Euroopan historian professorina. Hän työskenteli muutaman vuoden myös rouva Eeva Ahtisaaren avustajana ja sai sen takia seurata Linnan juhlia kirjaimellisesti aitiopaikalta.

Professori Laura Kolbe. Kuva: YLE/Kimmo Räisänen.

Ensinnäkin oli helpottavaa kuulla Kolbelta, että presidentin kutsusta saa kieltäytyä. Sitkeässä elää huhu, että se olisi täysin sopimatonta, vaikka juhlinnan yhteydessä on osoitettu mieltäkin. Esimerkiksi kenraali Gustaf Mannerheim jätti 1920-luvulla osallistumatta Ståhlbergin vastaanotoille. On kuitenkin harmillista, että kuka tahansa ei voi saada kunniaa kieltäytymisestä, koska kieltäytyäkseen pitäisi ensin saada kutsu.

Jos juhliin sitten pääsisi, kohtaisiko siellä etiketin tuntevaa ja hyväkäytöksistä juhlaväkeä? Tällainen epäilys herää kun kutsuvieraslistaa katselee: päätoimittajia, toimitusjohtajia ja tangolaulajia ei siellä pakoon pääsisi. Kolbe tarjoaa lohtua. Suomessa on hänen arvionsa mukaan moni tottunut kahvikutsujen ja tanssiaisten etikettiin jo pelkästään siksi, että maassamme elää poikkeuksellisen virkeä akateemisten juhlien perinne. Erityisiä käytössääntöjä ei juhlissa yleensä noudateta, vaan siellä kuulemma myös alempiarvoinen tai nuorempi voi alkaa puhutella kohtaamaansa vanhempaa tai korkea-arvoisempaa henkilöä. Rentoutta lisää se, että ihmiset ovat väenpaljouden takia niin lähellä toisiaan.

Usein kuulee sanottavan, että Linnan juhlat ilmentävät pienen tasavallan janoa kuninkaalliseen loistoon. Käsitys ei historian valossa ole perusteltu, sillä Linnan juhlat ainoastaan jatkavat tsaarinaikaista perinnettä, 1800-luvulla järjestettyjä valtiopäivätanssiaisia. Niiden loisto ja hehku eivät tasavallan perustamiseen kadonneet, vaan ovat jatkuneet pienin muutoksin nykyaikaan asti. Hassua sinänsä, että Helsinki on paikka, jonne Venäjän keisarikunnan aikainen tanssiaisperinne on jäänyt elämään, toisin kuin emämaassa, jossa ne eivät lukuisilta mullistuksilta ehjinä samalla tavalla säilyneet. Henkinen etäisyys Tampereen tämänvuotisiin juhliin on sen verran iso, että tanssiaisohjelmaa ei siellä järjestetä.

Lopuksi kysyn Kolbelta, onko juhlissa hauskaa. Kyllä on, hän sanoo heti. ”Erityistä hohtoa antaa se, että ihmiset pukeutuvat ja valmistautuvat niihin.” Ikävin vaihe on sisääntulo, jolloin valtiosali on varattu kättelyyn ja väki joutuu tuppautumaan takahuoneisiin. Mutta kun kaikki ovat saapuneet, tarjoilu, tanssi ja sirkuleeraus alkavat. Loppuvaiheessa väki pakkautuu kirjastohuoneeseen, jossa Kolben kokemuksen mukaan solmitaan ystävyyssuhteita. ”Siellä joutuu mitä eriskummallisimpiin seuroihin.”

Entä jos juhlissa on niin hauskaa ettei halua lähteä pois? ”Kyllä valomerkki tulee. Siellä on iso kasa sekä talon omaa väkeä että ulkoministeriöstä saatua protokollahenkilökuntaa, joka kyllä jossain vaiheessa puolen yön jälkeen antaa ymmärtää että juhlat ovat ohi.”


Musiikit:
Lully: Turkkilainen marssi balettikomediasta Porvari aatelismiehenä. Le Concert des Nations, joht. Jordi Savall.
Schubert: Sotilasmarssi D-duuri. Philip Jones -yhtye, joht. Elgar Howarth.
Palmgren: Musette. Arno Granroth ja Jouko Tolonen.
Borodin: Notturno jousikvartetosta nro 2 D-duuri. Emerson-kvartetti.
Preussilainen sävelmä: Marsch aus Petersburg, ”Suomi-marssi”. Karjalan Sotilassoittokunta, joht. Raimo Maaranen.
Crusell: Polacca concertinosta fagotille ja orkesterille. Karen Geoghegan ja BBC:n filharmoninen orkesteri, joht. Gianandrea Noseda.

4 kommenttia:

  1. Olet kyllä omalla alallasi, kun voit haastatella miellyttäviä, fiksuja, mielenkiintoisia ihmisiä. Laura Kolbe on yksi sellainen. Luulenpa kuuntelevani sen ohjelman, jos vain mahdollista. Tuleekohan se myös Areenalta? Toivottavasti.

    On totta tuo mitä puhut ryhdistä. Olen jopa sitä mieltä, että jos ihminen on pukeutunut vaikka ryysyihin, mutta kantaa niitä suoraryhtisenä ja reippaana, hän näyttää uljaalta.. Pukeutuminen ei tee ihmistä. Hänen ulkoinen ja sisäinen ryhtinsä saa hänet näyttämään, sanotaan nyt vaikka ylimykseltä, vaikka en kyllä mielelläni jaa ihmisiä ylhäisiin ja alhaisiin. Mieluummin jaan ihmisiä, jos heitä vuohiin ja lampaisiin pitää jakaa, heidän mielenlaatunsa mukaan. Esim. mukavat, avoimet ja ystävällismieliset contra tärkeydestä pöhöttyneet, toisista välinpitämättömät, omaa itseään ja ihmisarvoaan korostavat ihmiset, jotka eivät arvostusta ansaitse.

    Kerrot: "Erityisiä käytössääntöjä ei juhlissa yleensä noudateta, vaan siellä kuulemma myös alempiarvoinen tai nuorempi voi alkaa puhutella kohtaamaansa vanhempaa tai korkea-arvoisempaa henkilöä."

    Tuo on käytäntöä, olemassa olevaa ajattelua, että jaetaan ihmiset nuorempiin ja vanhempiin ihmisiin (ja yleensä nuorempia suositaan monissa asioissa, heille anntetaan etusija. Esim. työelämässä). Vanhempia ei niinkään kunnioiteta, edes lapset eivät kunnioita vanhempiaan, saattavat puhuttella heitä rumasti, mutta useimmiten vanhemmat eivät sellaisessa tapauksessa ansaitse kunnioitusta. Niin metsä vastaa kuin siihen huudetaan.

    Mutta ylempiarvoinen ja alempiarvoinen, jostain kumman syystä kalskahtaa korvaani pahalta. Kuka määrittelee ihmisen arvon? Eivätkö ihmiset voisi olla ihmisiä toisilleen riippumatta siitä, onko rikas vai köyhä, paljon opiskellut, hyvin koulutettu tai kouluttamaton. Minusta olisi tavattoman hienoa, jos kuka tahansa voisi puhutella ketä tahansa, ystävällisesti ja kohteliaasti, tietenkin.

    Miten minulla on sellainen tuntu, että ensimmäistä kertaa linnankutsut ovat oikealla tolalla!. Siellä ei panosteta syömiseen, juomiseen ja toistensa katseluun, hikisinä pyörähtelyyn ihmistungoksessa. Siellä on kunnollsita ohjelmaa! On sinfoniaorkesteri, joka osaa soittaa Santtu- Matiaksen johdolla klassista musiikkia hyvin, ja varmaan muukin ohjelma on täysipainoista. Mikä sen parempaa ja juhlallisempaa presidentin kutsuilla voi olla kuin että siellä esitetään parasta, mitä henkisellä alalla Suomessa voi olla tarjolla, sekä tekijäin että tulkitsijoiden yhteisvoimin aikaansaatuna. Näin se pitäisi mielestäni olla vastakin.

    Luulen, että nykyinen presidentti vaimoineen on fiksua väkeä ja on tajunnut, mikä on arvokkainta, mitä ihmisille voi tarjota. Ja luulenpa että Jenni Haukiolla on osuutensa asiassa. Hengenravinto päihittää hyvänkin materiaravinnon, vaikka kaikki ruokalajit olisi nimetty ranskalaisilla nimillä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos viestistä, hyvä huomio tuo käyttämäni alempi-korkeampi-sanapari - ihmiset ovat toki tasa-arvoisia, mutta käytän sitä ihmisten keskenään sopimia suhteita kuvatessani, kuten yliopistosta, niin että professori on järjestelmässä sopimuksen varaisesti "korkeammalla" kuin ylioppilas. Periaatteen mukaan on mielestäni ollut helppo käyttäytyä - ylioppilas tervehtii professoriaan ja professori voi halutessaan käynnistää vapaamuotoisen keskustelun. Pidän myös kannatettavana että eduskunnan puhemies on protokollassa pääministerin edellä, minkä suon näkyvän erilaisissa juhlatilanteissa. - Ja kyllä, ohjelma tulee myös Areenaan.
    - Jos kirjoitukseni herättää lisäkommentteja, pääsen valitettavasti kommentoimaan niitä vasta jonkin ajan kuluttua, sillä koneeseeni tehdään ensi viikolla uusia säätöjä. Palataan pian asiaan!

    VastaaPoista
  3. Olisin kiinnostunut tietämään, mitä toimittaja Koskinen ajattelee naisten juhla- ja esiintymispukeutumisesta? On nähty nuoria lahjakkaita naispuolisia pianisteja, jotka tulevat lavalle kuin olisivat jonkun muun alan ammattilaisia kuin musiikin. Olenko pikkusielu, kun minusta heteronaisena on ikävää katsoa naisten paljaita reisiä, rintoja tai alaselkää kun menen konserttiin? Miehiä se voi innostaa, mutta onko sellainen innostus konsertin tarkoitus? Ja mikseivät miehet sitten paljastele...? Eikö erotiikka pitäisi saada soittoon?! Säkkiin ei tietenkään tarvitse pukeutua, kaunis ihminen on aina ilo katsella, mutta missä menee raja? Tuottaako tämä lama pian topless-pianisteja?

    VastaaPoista
  4. Kiitos kysymästä, minun täytyy sanoa etten ole kokenut klassisen musiikin esiintyjien pukeutumista mainitussa mielessä kiusaannuttavana. Jos naisella on kaunis vartalo, minusta on kannatettavaa jos hän nauttii siitä ja voi valita asun joka tuo sen parhaat puolet esiin - ihon paljastamisen määrä riippuu asun leikkauksista ja omasta persoonallisesta tyylistä. Miesten puvuissa kannatan hyviä leikkauksia ja laadukkaita materiaaleja, jotka tietysti nekin tuovat vartalonmuotoja esiin. Musiikkikulttuureissa kulkee vahvana juonteena toiseen ihmiseen vaikuttaminen ja hurmaaminenkin, joten aistillisuus vaatetuksessa ja muussa "ulkomusiikillisuudessa" on nähdäkseni perusteltua. Vaikutuksen sopivuus määritellään yhteisöissä joka hetki uudelleen, joten tällaiset keskustelunavaukset ovat tervetulleita.

    VastaaPoista