maanantai 2. syyskuuta 2013

Klassikkoteos huipensi Juhlaviikot




Antony Pay (oik.) tapasi konsertin jälkeen Tapiola Sinfoniettan muusikot Bridget Allaire-Mäen ja Harri Mäen.


Helsingin Juhlaviikot päättyi klassisen musiikin superviikonloppuun, jonka huipentuma koettiin Valistuksen ajan orkesterin konsertissa sunnuntaina (1.9.2013) Helsingin Musiikkitalossa. Tai ei se vielä mitään, sillä vieläkin parempaa oli että pääsin heti konsertin jälkeen tapaamaan orkesterin sooloklarinetistia Antony Payta, jonka levytys Crusellin kolmesta klarinettikonsertosta on edelleen markkinoiden paras. Pay vaikutti hämmästyneeltä kuullessaan ylistykseni, mutta alkoi sitten muistella, että kävi Helsingissäkin Crusellia soittamassa Jukka-Pekka Sarasteen johtaessa orkesteria. Konsertot ovat edelleen hänen ohjelmistossaan, vaikka puhaltajaksi hän alkaa jo olla varttunut (syntynyt 1945).

Joukkohurmos Musiikkitalossa oli koettu vain hetkeä aiemmin, kun Roger Norrington johti Hector Berliozin Fantastisen sinfonian. Mikään syvällisten pohdintojen neronleimaus se ei ole, kuulija ei tule miettineeksi paikkaansa maailmankaikkeudessa eivätkä teemat kehity ympäristöään selittäväksi synteesiksi. Pikemmin se on melodiakaruselli, teatraalisten tehojen ja orkesterivärien sirkus, jonka paria osaa voi helposti käyttää klassisten radioasemien aamukonserteissa. Varhaisromantiikan ja klassismin aluskasvillisuudessa on vaikka mitä kiinnostavia nimiä, kuten Veijo Murtomäki uusimmassa Rondolehdessä huomautti. Hummel, Dussek, Gluck, Clementi, Czerny, Cherubini, Spohr… miksei näitä kuule useammin?

Valistuksen ajan orkesterin Berlioz-esitys oli kuitenkin niin huikea, että ponnahdan tällä kertaa ylistämään tätäkin hulluutta: raahata puhkisoitettua teosta pitkin Eurooppaa. Jos teatraalisuutta on, sitä kannattaa korostaa - kaksi harppua ilmestyivät väliajan jälkeen kapellimestarikorokkeen eteen vastakkain. Siinä ne olivat upea näky ja lisäksi kuuluivat paremmin tanssiaiskohtauksessa. Kolmannen osan alussa toinen oboisti soitti wagneriaanisen soolonsa katsomon perältä, ja lopun kellot kuultiin lavan takaa. Isorummun ääni kovilla kapuloilla soitettuna vavahdutti, samoin kaksi ofikleidia, 1800-luvulla paljon käytettyä vaskipuhallinta, jonka tuuba myöhemmin korvasi. Mikä tärkeintä, Sir Rogerilla ja orkesterilla vaikutti olevan lavalla hauskaa.

Soolonumerona Nikolai Demidenko soitti Chopinin pianokonserton nro 1 e-molli Sibelius-Akatemian omistamalla Erard-flyygelillä, jonka herkkään sointiin korva hitaasti mutta varmasti tottui. Uskomattomia, Debussytä lähestyviä sointeja kuultiin hitaan osaan kadenssissa. Ensiosassa Norrington piti orkesterin volyymin paikoin todella hiljaisena, ja piano kuului.

Alkusoittona oli Beethovenin Egmont-alkusoitto, jossa Norringtonin suurista linjoista huolehtiva johtamistapa aiheutti pari ongelmapaikkaa, kun orkesteri ei saanut täsmällistä lyöntiä. Pihi vibratonkäyttö toi yllättäviä sointikenttiä esiin, pari melko raskastakin.

Vaikka Berliozin kristallisoima ilta häikäisi, niin ihmettelyn taka-ajatus jäi niitulle versomaan. Konsertti koostui kolmesta moneen kertaan soitetusta klassikosta - olisiko edes yksi voinut edustaa vähemmän kuultua ohjelmistoa?

Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin torstaina aiheuttama pettymys korvautui seuraavana iltana, kun Musiikkitalon kotibändi Radion sinfoniaorkesteri perjantaina (30.8.2013) sai kapellimestarivieraakseen Kent Naganon. Hänen johtamansa Kevätuhri oli kiinnostava katsaus partituurin syväriveihin. Hyvistä tempoista kuulsi Naganon tausta balettikapellimestarina. Dmitri Šostakovitšin viulukonserton nro 1 a-molli soitti Viktoria Mullova, jonka viulun aristokraattinen sointi piti yllä teoksen pitkät teemalinjat.


Aikamoinen pärähdys oli Juhlaviikkojen sinfoniakattaus viimeiselle viikonlopulle. Seuraavaksi törähtää keskiviikkoiltana, kun Hannu Lintu avaa kautensa RSOn ylikapellimestarina. Helsinkiläisyleisö on ainakin lämmitetty.

4 kommenttia:

  1. Edustavatko Kevätuhri ja Sostakovitsin viulukonsertto vähemmän kuultua ohjelmistoa vai eikö se tässä tapauksessa häirinnyt maininnan arvoisesti?

    Täytyy todeta eilisestä Fantastisen sinfonian esityksestä, että se sai minun kaltaisena pinttyneen kamarimusiikin kuuntelijan tunnustamaan, että isoa orkesteriakin kannattaa välillä huvikseen kuunnella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa että Fantastinen sinfonia miellytti. Kevätuhrin musiikillinen sisältö ei ole mielestäni ristiriidassa sen saamien esityskertojen kanssa. Fantastisessa sinfoniassa on.

      Poista
  2. "Mikään syvällisten pohdintojen neronleimaus se ei ole, kuulija ei tule miettineeksi paikkaansa maailmankaikkeudessa eivätkä teemat kehity ympäristöään selittäväksi synteesiksi."

    No just. Musiikki tuskin ole paras medium tuohon, ja jos tuo on jokin laadun tae, jää ohjelmisto todella kapeaksi. - Hassusti vahvistaa vanhaa suomalais-saksalaista historiankirjoitustapaa nähdä ranskalainen musiikki höttönä.

    VastaaPoista
  3. En kritisoinut Berliozin Fantastista sinfoniaa säveltäjän kansallisuuden takia. Toivon että ohjelmistovalintoja voitaisiin joskus kunnolla ravistella.

    VastaaPoista