maanantai 1. heinäkuuta 2013

Torinon parturi suositteli Lemmenjuomaa

Paolo Barraso leikkaa kaiken käsin.

Terveiset Torinosta, yhdistyneen Italian alkuperäisestä pääkaupungista ja Savoijien kotiseuduilta! Päiväni täällä alkoi hyvin, sillä pääsin ilman ajanvarausta eräälle kaupungin parhaista partureista. Nähdessään minun astuvan sisään liikkeeseen Paolo Barraso lopetti äkkiä puhelunsa ”Äiti, minulle tuli asiakas!” ja toivotti tervetulleeksi. Kävi ilmi, että hänellä käy pari muutakin suomalaista - kuvanveistäjä ja yliopistontutkija. Terveisiä heille.

Siinä saksilla suihkiessaan Paolo kertoi kaiken näkemästään tv-ohjelmasta, jossa suomalaiset paistoivat uunissa juustoa ja liekittivät lohta nuotiolla. Kun Paolo käski minut kumartumaan vesialtaaseen tukanpesua varten, kerroin hänelle huoleni.

Olin edellisenä iltana käynyt minulle suositellussa pizzeriassa ja saanut eteeni tuskin kahviassetin kokoisen pannupizzan! Oli lähellä, etten lähettänyt sitä takaisin keittiöön. Paolo alkoi nauraa ja lohdutti: kyseessä oli erilainen pizzatyyppi, pizza tegamino. Jos haluaa tavallisen pizzan, täytyy kysyä pizza normalea tai pizza mattonea.

Niskan ja ohimot Paolo veteli partaterällä. ”Teen kaiken käsin”, hän sanoi ylpeänä ja levitti hiuksiin vielä hiusvettä. Lopuksi hän suositteli kaupungin oopperataloa Teatro Regioa, kirjoitti laskun ja toivotti leveästi hymyillen hyvät päivänjatkot.


Henry Bone: Robert, Buckinghamin kreivi (1807).
William Beecheyn maalauksen mukaan

Paolon käsittelyn jälkeen, viikunalta tuoksuen, saatoin astua sisään Palazzo Madamaan, joka on yksi lukuisista Savoijin hallitsijasuvun palatseista Piemontessa. Taideteosten joukosta bongasin upean miniatyyrikokoelman: sen oli elämänsä aikana kerännyt kulttuurivaikuttaja Alberto Bruni Tedeschi (1915-1996), joka 1959-1971 toimi Teatro Region johtaja ja sai aikaan talon uudelleenrakennuksen. Kahdeksan vuotta sitten hänen leskensä Marisa lapsineen lahjoitti museolle 150 miniatyyriä 1700- ja 1800-luvuilta käsittävän kokoelman.

Illalla läksin Paolon ohjeiden mukaan kohti Torinon oopperaa, Teatro Regioa, jonka julkisivua voi olla hankala erottaa Piazza Castellolta. Itse talo onkin oikeastaan heti vanhan virkapalatsin takana. Sijainnin näkee aukion puolelle ripustetuista kirjavista plakaateista, jotka mainostavat kauden teoksia.

Uskokaa tai älkää: Teatro Regio.

Torinon nykyinen oopperatalo on Italian mittakaavassa upouusi: vihitty 10.4.1973 Verdin Sisilialaisella Vesperillä. Uuden talon käyttöönotto päätti yli 30 vuotta kestäneen kauden ilman kunnollista oopperataloa. Edellinen tuhoutui tulipalossa 1936 sen jälkeen kun Fritz Busch oli johtanut siellä Ringin ja Teatro Nuovo oli vahingoittunut sodassa. Vuosikymmenten ajaksi sinfonia- ja kamarimusiikki sai oopperaa tärkeämmän sijan kaupungin kulttuurielämässä.

Oopperataiteen juuret ovat kaupungissa kuitenkin syvällä, sillä Savoijin hallitsijasuku työllisti lukuisia soittajia ja laulajia. Torinon vanhaa oopperataloa ruvettiin suunnittelemaan vuonna 1727, kun Nobile Società dei Cavalierin 40 jäsentä kutsui työhön sisilialaisarkkitehti Filippo Juvarran. Juvarran kuoleman jälkeen suunnitelmat viimeisteli Benedetto Alfieri, ja talo vihittiin 26.12.1740 Francesco Feon teoksella Arsace. Milanon La Scalan valmistumiseen 1778 saakka ooppera oli kenties nykyisen Italian alueen merkittävin.

Paikassa on koettu pari tärkeää kantaesitystä: Giacomo Puccinin Manon Lescaut 1.2.1893 ja La Bohème tasan kolme vuotta myöhemmin Arturo Toscaninin johdolla. Nykyään talon musiikillisena johtajana toimii Suomessakin vieraillut Gianandrea Noseda, ja yli-intendenttinä pitkän uran maan musiikkihallinnossa tehnyt Walter Vergnano.

Valaisimet Teatro Region salin katossa.

Kauden 2012-2013 ohjelmisto oli rakennettu suurten klassikoiden varaan: Wagnerilta Lentävä Hollantilainen, Verdiltä Don Carlos ja Traviata, Mozartilta Don Giovanni. Harvinaisempaa puolta edustivat talvella pyörineet Domenico Cimarosan Il Matrimonio Segreto ja Umberto Giordanon Andrea Chénier. Viimeksi mainittu tosin Keski-Euroopassa kuuluu kantaohjelmistoon toisin kuin Pohjolassa.

Kauden päätösteoksena esitettiin Gaetano Donizettin Lemmenjuomaa, jonka kolmanneksi viimeistä esitystä pääsin seuraamaan (28.6.2013). Oopperasali on taiteenlajille sopivasti kirkuvan punainen - ja leveä, jyrkästi nouseva, eikä aitioita ole kuin yhdessä kerroksessa. Solistien laulu kuuluu kunnolla vain näyttämön etuosasta, mutta muuten akustiikka oli ainakin keskipermannolle toimiva.

Esityksen johti taitavasti - parilla älyttömällä fermaatilla höystettynä - Giampaolo Bisanti. Tosin hänen piti muutaman kerran pomppia jaloillaan, kun Claudio Fenoglion valmentama voipunut kuoro ei tahtonut pysyä tempossa. Solistit olivat oikein hyviä: Francesco Melin laulama Nemorinon romanssi yksi parhaista mitä olen koskaan kuullut, samoin Desirée Rancatore, joka Adinan osassa räjäytti pankin lopun aariassa (Prendi, per me sei libero). Fabio Sparvolin ohjaus tuntui kotoisalta, sillä mitään erityistä voimaa joukkokohtauksiin ei ollut saatu, mutta henkilöhahmoissa oli tarinan vaatimaa veikeyttä ja muutama uusi keksintö. Yleisö oli ihmeellisen jäyhää eivätkä väliaplodit olleet alkaa lainkaan. Kaikkialla leijui tyrmäävä parfyymi.

Tulevan kauden 2013-2014 teemana on Italia oopperassa, mikä tarkoittaa paljon syntymävuoden sankaria Giuseppe Verdiä, Giacomo Puccinia sekä kiertuetta Japanissa. Kapellimestarina vierailee Suomen Kansallisoopperan Tristanin johtanut Pinchas Steinberg, ja maaliskuussa talo parittaa Puccinin Gianni Schicchin Alexander von Zemlinskyn Eine florentinische Tragödien kanssa.

Beethoven-konsertti Piazza San Carlolla.

Eikä tässä vielä kaikki: Torino mainostaa itseään musiikkikaupunkina, ja mennyt viikko antaa siihen minulta täyden tunnustuksen. Kaupungin keskustaan Piazza San Carlolle pystytetyllä lavalla soittivat joka ilta (24.6.-30.6.2013) Torinon filharmonikot ja Italian yleisradion RAIn sinfoniaorkesteri. Ilmaiskonserttien ohjelmassa olivat kaikki Beethovenin sinfoniat, pianokonsertot, kolmoiskonsertto ja viulukonsertto. Megascreenin ja äänenvahvistuksen ansiosta esitystä saattoi seurata aukion takalaidalla asti, ja ravintoloissa nauttia useamman ruokalajin illallisen. Ylitse kaikein ihailin nuoren Leonora Armellinin tulkitsemaa ensimmäistä pianokonserttoa. Eikä vasikanleikkeessä ollut moittimista.

Saisiko tällaisen ulkoilmapläjäyksen vaikka Helsingin Senaatintorille? Juhlaviikoille kenties?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti