keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Wagner on Milanon La Scalassa kuin kotonaan

Milanon La Scala.

Olen useammankin kerran matkaillut Milanossa, mutta yhden kaupungin kuuluisimmista taloista, La Scalan oopperan, olen tähän mennessä nähnyt vain ulkoa. Tiistaina 25.6.2013 asiaan tuli vihdoin muutos. Kesäkuun kahtena viimeisenä viikkona La Scala esittää Wagnerin tetralogiaa Ring kahdesti, jonka jälkimmäisen esityskierron toisen oopperan, yli viisi tuntia kestävän Valkyyrian, pääsin katsomaan. Guy Cassiersin selkeälinjaisesta ohjauksesta olin aiemmin nähnyt Reininkullan Berliinin Staatsoperissa, jonka kanssa tuotanto on yhdessä tehty.

Ennen kuin jaan kokemukseni oopperaillasta, kertaan hieman, mistä syystä Milanon La Scala kantaakaan mainetta eräänä maailman merkittävimmistä oopperataloista.

Ensinnäkin La Scalalle on ehtinyt kertyä melkoisen komea historia. 1800-luvulla se toimi monen poliittisen muutoksen juhlapaikkana, ja Bartolomeo Merellin johtajakaudella teatteri löysi Giuseppe Verdin. Talon Verdi-kantaesityksiin lukeutuvat mm. Oberto, Nabucco, Otello ja Falstaff.

Pelkän italialaisen ohjelmiston varassa oopperan maine ei silti ole ollut. Arturo Toscanini toi sinne Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajat, minkä jälkeen suuri saksalainen on säännöllisesti kuulunut talon ohjelmistoon. 1900-luvun esiintyjänimiä ovat olleet Maria Callas, Placido Domingo ja Luciano Pavarotti, ja johtajina ovat toimineet niin Claudio Abbado kuin Riccardo Muti.

Nykyinen talo on oikeastaan täysin uudelleen rakennettu toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä. Toscanini palasi Milanoon johtamaan uudelleenavajaiset 11.5.1946, joka oli samalla Renata Tebaldin debyytti. Alkuperäinen Scala vihittiin 3.8.1778 Salierin oopperalla Europa Riconosciuta, jonka orkesteri oli ajan mitoissa poikkeuksellisen suuri, 70 soittajaa, ja lavalla nähtiin 36 hevosta. Nimensä oopperatalo sai samalla paikalla aiemmin sijainneesta Santa Maria alla Scalan kirkosta. Oopperaa oli Milanossa nähty toki aiemminkin - herttuapalatsin Margherita-salongissa koko taiteenlajin alkuhämärissä jo 1599, minkä jälkeen 1717 valmistuneessa Teatro Regio Ducalessa, joka tuhoutui tulipalossa 1776.

Nykyinen johto luottaa klassikkojen voimaan

2000-luvun La Scalan ohjelmistossa pyörivät lähinnä klassikkoteokset. Tapasin Valkyyrian näytöksessä vanhan tuttavani, musiikkitoimittaja Gianluigi Mattiettin, joka seuraa Scalan näytöksiä säännöllisesti. Hänen mielestään talo on edelleen Italian paras eikä nähnyt toiminnassa mitään suurempaa kritisoitavaa. Permannon reunalla sijainnut istumapaikkani oli Mattiettin mielestä akustisesti huono, mitä ihmettelin, sillä en ollut koskaan aiemmin nauttinut missään oopperassa niin hyvästä soinnista ja äänten tasapainosta. Jos keskipaikoilla on tätä vieläkin huumaavampi sointi, niin yleisö saa olla todella tyytyväinen.

Kauden 2012-2013 ohjelmisto oli juhlavuoden takia rakennettu suurten Verdi- ja Wagner-klassikoiden varaan. Mausteena ohjelmistossa nähtiin maalis- huhtikuussa venäläisen nykysäveltäjän Aleksandr Raskatovin ooppera Koiran sydän (Собачье сердце). Lippujen hinnat ovat paikasta riippuen 13 eurosta 210 euroon, erikoisesityksissä kalleimmat paikat saattavat maksaa 2000 euroa.

Ylen musiikkitoimittaja Paula Nurmentaus
La Scalan edustalla.

Permannolle johtavat käytävät ovat ahtaita ja paikoin joutuu jopa kumartelemaan. Itse oopperasali avautuu kapean sisäänkäynnin jälkeen valtavan kokoisena: aitioita on kuudessa kerroksessa ja permantopenkissä istuessa tunne on kuin suuren valtameriristeilijän vierustalla.

Erikoista oli, että oopperan käytävillä kuuli suomen kieltä enemmän kuin Helsingissä Pohjois-Esplanadilla - paikalla oli muun muassa Suomen Wagner-seuran jäseniä. Talon aulapalvelijat ovat pukeutuneet tyylikkäisiin mustiin asuihin, kantavat kaulassaan pronssimedaljonkia ja kieltäytyvät valokuvista.

Klo 18.30 kapellimestari Daniel Barenboim saapui orkesterin eteen aplodien pauhatessa. Alkusoiton ensisävelet lähtivät soimaan mehevästi, täyteläisesti ja pidättelemättömällä energialla. Montun akustiikka vaikutti olevan erityisen hyvä jousille. Ensimmäisen näytöksen lemmentunteet tulvivat kaikkialle isolla kädellä, niin väkevinä kuin vain näin taitavilla esiintyjävoimilla ajatella saattaa. Siegmundina oli Simon O’Neill, Sieglindenä Waltraut Meier ja Hundingina Mikhail Petrenko. Siegmundin Kevätlaulussa ihmettelin O’Neillin tapaa tyylitellä melodialinjaa puhelaulun suuntaan. Tavoitteena saattoi olla keveyden vaikutelma, jos ääni ei muulla tavoin hiljaisemmissa nyansseissa toimi. Suurta voimaa hän väläytti esimerkiksi huikeissa ”Wälse”-huudoissaan.

Waltraut Meier ja Simon O'Neill.

Joka näytöksen jälkeen solistit tulivat esiripun eteen kumartamaan. Jo ensimmäisen näytöksen kolmikko sai bravo-huutojen lisäksi buuauksia, mutta kun he tulivat yksittäin, buuauksia ei enää suuremmin kuulunut. Se saattoi merkitä kritiikkiä ohjausta kohtaan.

René Pape lauloi Wotanin osan sairastuneena, mikä kieltämättä kuului soinnin haperuutena, mutta samalla ihailin miten hyvällä tekniikalla tällaisenkin kohtalon La Scalan lavalla voi selättää. Huipennuksen ”Leb’ wohl” -alku tuli kaikesta huolimatta hirmuisella vyöryllä. Pohjoista voimaa esitykseen toi ruotsalainen Iréne Theorin täydellisenä Brünnhildenä. Jekaterina Gubanova oli melkeinpä liian kaunis Frickaksi.

Kahdella väliajalla kävin kollegojeni Paula Nurmentauksen ja Gianluigi Mattiettin kanssa välipalaa syömässä Via Santa Margheritan baareissa ja tapasin mitä hauskimman suomalaispariskunnan, Anna ja Joel Haahtelan, jotka viipyvät kaupungissa koko Ringin ajan. Näytöksen päätyttyä klo 23.40 Mattiettin piti kiirehtiä kotiinsa Parmaan, mutta itse jatkoin uusien tuttavieni kanssa Galleria Vittorio Emanueleen yöpalalle.


Anna ja Joel Haahtela olivat ensimmäistä kertaa La Scalassa.
”Uskomattoman hieno”, Joel Haahtela luonnehti esitystä. Oikealla Gianluigi Mattietti.

Risottoa, salaatteja ja Franciacortaa nauttiessamme ylistimme esitystä minkä kerkesimme. Cassiersin ohjauksesta olin kuullut saksalaiselta ystävältäni kritiikkiä, mutta itselleni hitaasti etenevä yhdistelmä videotaidetta ja niukkoja eleitä pyörivän Artek-tyylisen lampun (kulta tai ajankulu?) alla toimi viihdyttävästi. Ja jotta kaikki olisi vieläkin täydellisempää, saimme nauttia myös elävän musisoinnin rosoista: orkesterin soitossa oli epäyhtenäisyyttä varsinkin tulimusiikissa, ja toisen näytöksen lopussa vaskiensemblet kärsivät intonaatio-ongelmista.

Jos Wagnerin Valkyyria pitää joskus elämässään kokea, se hetki oli nyt, tänä kesäiltana, Milanon La Scalassa. Takaisin Pasilaan? Ei vielä.

Yleisö aplodeeraa kapellimestari Daniel Barenboimille.

1 kommentti:

  1. Milanon lentoasemalla minut pysäyttänyt rouva tarkensi: Suomen Wagner-seurasta oli paikalla 62 katsojaa. Kiitos lisätiedosta!

    VastaaPoista