keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Uutta musiikkiteatteria katsomassa

Berliinin Schiller-teatteri.

Viikonlopun Juhannusrauhasta ei Berliinissä ollut tietoakaan. Aattona minut päivänokosilta herätti kadulta kuulunut trumpettijammailu. Se oli osa maailmanlaajuista Fête de la Musique -päivää, jolloin muusikot levittäytyivät 103:een paikkaan ympäri kaupunkia soittamaan ja laulamaan.

Valtionoopperan eli Staatsoperin väliaikaistilassa, Schiller-teatterissa oli meneillään Infektion-festivaali, jonka puitteissa talo esittelee musiikkiteatterin uusia saavutuksia. Esityskauden päätteeseen osuva kaksiviikkoinen festivaali järjestettiin nyt kolmatta kertaa.

Tämänvuotisen festivaalin uusi teos on Helmut Oehringin ooppera Aschemond oder The Fairy Queen, siis Keijukaiskuningatar, jonka materiaalina ovat Henry Purcellin samanniminen semiooppera ja Shakespearen näytelmä Kesäyön unelma. Stefanie Wördemann on kirjoittanut libreton, johon hän on käyttänyt myös mm. Adalbert Stifterin ja Heinrich Heinen tekstejä.

Jos tämä musiikin ja tekstin tekijöiden nimilista jo puudutti silmänne, niin ei hätää, ette ole yksin: juuri materiaalin ja ilmaisutapojen sillisalaatti muodostui teoksen ongelmaksi. Tekstin ja musiikin sekalaiset lähtökohdat ovat toki olleet tyypillisiä oopperan historiassa, mutta tässä teoksessa turvautuminen lukuisiin eri kirjoittajiin ja näyttämöllisiin jekkuihin antoi kuvan tekijöiden epävarmuudesta. Vaikutteet alkoivat tursuta yli äyräiden suunnilleen puolivälissä.

Näyttämöllä kaikki perustui neljään 1950-lukuiseen huonetilaan, jotka oli rakennettu pyörivän näyttämön päälle ja jotka vaihtuivat pyörähdyksellä melkeinpä elokuvakohtausten tempossa.

Ideana on miehen (näyttelijä Ulrich Matthes, mm. Perikato-elokuvan Joseph Goebbels) vierailu lapsuudenkodissaan, jossa tapahtumat ovat johtaneet äidin itsemurhaan. Eri vuodenaikoina huoneissa tapaavat pojan isä, äiti, äidin sisar miehineen ja ystävä. Keijukaiskuningatar on mustapukuinen mykkä nainen, joka kommunikoi viittomakielellä. Hänen seuranaan on kärpäsensiipiin puettuja naisia.

Musiikillisen rungon muodostavat Purcellin aariat, jotka on liimattu toisiinsa sekä nauhamusiikilla että modernilla orkesteri-ilmaisulla. Purcellin motiivien kommentointia en havainnut kuin kerran.

Miksi sitten teos tuntuu liian pitkältä? Reaalisestihan se kestää vain kaksi tuntia viisitoista minuuttia, eikä välissä ole taukoa. Osa harvalukuisesta yleisöstä lähti silti kesken pois. Luulen, että teoksen tuhlailevat ainekset ja nopea leikkausvauhti eivät olleet tasapainossa kokonaismuodon kanssa. Taivaankappaleiden liike, aikatasot, vuodenaikojen vaihtelu, ihmissuhteet ja muistot tulivat kerrotuiksi ja koetuiksi jo runsaassa tunnissa. Vaikea enää keksiä, mitä näyttämökonsteja ei olisi käytetty: mukana oli viittomakieltä, naamioita, tanssia, mimiikkaa, seinille heijastettuja tekstejä, videotekniikkaa ja herkkä lapsinäyttelijä. Aallonpohja oli aivan loppumetreille ahdettu Thom Yorken runo ”I Will!”, jonka Matthes huusi särkyvällä äänellä. Ei edes pateettista, vaan peripateettista.

Esiintyjävoimien laatu ja määrä olivat suorastaan tuhlailevat. Orkesterimontussa olivat Staatskapelle, sen orkesteriakatemialaiset sekä vielä Akademie für Alte Musik Berlin. Erinomaisista laulusolisteista ihailin varsinkin sopraano Marlis Peterseniä. Tenori Topi Lehtipuu ja kontratenori Bejun Mehta osoittivat, kuinka vaivattomasti laulaminen sujuu (kun sen osaa), ja miten ensembleissä voi käyttää koko dynaamista skaalaa.

Paljon kiinnostavia raikkaita ilmaisukeinoja teoksessa kuitenkin on, joten siinä mielessä uuvuttava kokemus vastasi festivaalin antamaan lupaukseen uuden musiikkiteatterin esittelystä.

Pieni koneisto tuotti suuremman elämyksen

Keijukaiskuningattaren näyttämösirkukselle täydellisen vastakohdan tarjosi maanantai-ilta 24.6.2013, jolloin Infektion-festivaali jatkui Toshio Hosokawan yksinäytöksisellä oopperalla Hanjo. Sen säästeliään kaunis ilmaisu on saanut innoituksensa japanilaisesta No-teatterista ja kuvataiteesta. Hosokawa on säveltänyt teokseensa draamallisesti täyteläistä linjaa, kimmeltäviä orkesterisointeja sekä puhelaulua. Musiikki muistuttaa soinniltaan paljon Kaija Saariahoa, mutta temaattinen sitko kuuluu vahvemmin.

Teos syntyi vuosina 2003-2004 Aix-en-Provencen festivaalin tilauksesta ja tarvitsee tarinansa kertomiseen vain kolme solistia ja pienen orkesterin. Calixto Bieito on ohjauksessaan luottanut laulajien kykyyn omaksua pieniä eleitä ja käytti Susanne Gschwenderin lavastuksen peruselementtejä, maata, tulta ja vettä sopivasti hyväkseen. Ei tulinäytöstä, vaan vain yhdet liekit, ei vedellä lotraamista, vain neljä läiskähdystä, ei liikkuvia mannerlaattoja, vain kiviä iholla.

Lavan halkaisee yleisöä kohti kurottava luonnollisen kokoinen junaraide, jonka molemmin puolin Staatskapellen soittajat valkoiseksi meikattuine naamoineen olivat ryhmittyneet. Günther Albers johti esityksen vasemmalta reunalta.

Kaikki solistit elivät roolinsa läpi vahvasti: ruotsalainen Ingela Bohlin (Hanako), Ursula Hesse von den Steinen (Jitsuko Honda) ja Georg Nigl (Yoshio). Nigl saapui katsomoon juuri ennen esityksen alkua kuin kuka tahansa, nostatti koko toisen rivin ylös päästäkseen keskipenkille sanoen samalla ”en kai tullut liian myöhään”, mikä tuotti nyrpeän ilmeen muutaman rouvan kasvoille. Näiden mielensäpahoittajien reaktiota oli hauska seurata, kun viime hetken tulija neljännen kohtauksen alussa osoittautui yhdeksi solisteista. Niglin saapuminen ja kommentti sopivat mielestäni Yukio Mishiman näytelmän ytimeen, joka tiivistyy Hanakon repliikissä ”ihmiset elävät joko itse odottaen tai antaen muiden odottaa”. Hanako odottaa rakastamansa Yoshion saapumista juna-asemalla, leikittelee samalla kuolemalla, ja kun Yoshio viimein saapuu, hän ei enää tunne tätä. Yoshio heittäytyy veteen ja Hanako jatkaa odottamista Jitsuko Hondan kylmässä syleilyssä. Teos päättyy ainaiseen odottamiseen ja Jitsukon toteamukseen ”Miten ihanaa elämää!”

Vain 80 minuuttia kestävä teos oli niukkuudessaan vaikuttava ja muistutti siitä, miten yksi - sattuva - ajatus riittää musiikkidraaman lähtökohdaksi. Hanjon seuraavaksi esityspaikaksi sopisi erinomaisesti vaikka Suomen Kansallisoopperan Alminsali.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti