keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Kyllä on erinomainen Tristan ja Isolde!

Kansallisooppera Tristanin väliajalla tiistaina.
Voi kuulkaa ystävät, katsokaa, ettekö näe: kyllä on erinomainen, uusi Tristan ja Isolde Suomen Kansallisoopperassa! Aivan huippumiehitys, kaunis ohjaus ja taitavasti soittava orkesteri. Olin katsomassa vasta tiistain 21.5.2013 esityksen, joka oli ensi-illasta toinen, mutta nyt onkin hyvä tilaisuus kommentoida ensi-illan herättämiä kritiikkejä.

Muutamia ohjaaja Elisabeth Lintonin ratkaisuja pitivät jotkut alleviivaavina. En ole lainkaan samaa mieltä, sillä pienet yksityiskohdat ikään kuin aksentoivat pitkän linjan tapahtumattomuutta. Brangänen tapa vaihtaa juomat ja verenvalutus olivat piristäviä visuaalisia fanfaareja.

Viikatepoika kolmannessa näytöksessä oli myös paikallaan. Oopperoissa on nimittäin niin monenlaisia kuolemia: on kuolemaisillaan oloa, kuoleman tekoa, laulamista kuoltaessa ja vielä kuoleman jälkeen. Viikatepojan poistuminen Tristanin kuoltua kirjoittaa libreton tekstin Tristan kuolee näyttämölle. Periaatteessa asia jää muuten avoimeksi, hieman kuin Isolden kohtalo (ai niin, hän sublimoituu). Toisaalta ohjaajan ratkaisu voidaan tulkita niin, että viikatepoika poistuu ilman että on vienyt Tristanin henkeä. (En totta puhuen nähnyt tuon kapineen viuhahdusta.)

Lemmenduetossa parin asemointi oli toimivaa. Ihmettelin ainoastaan Kurwenalin ja Brangänen saapumisen näyttämistä ennen kuin käänne kuuluu musiikissa, mikä söi tapahtuman tehoa. Samoin kapellimestari Pinchas Steinberg johti kovin vaisusti lemmendueton välipurkauksen. Ehkä tällä haluttiin lisätä jännitystä loppua kohti. Mietiskelin myös, miksi ohjaaja ei ollut käyttänyt Kansallisoopperan salia monipuolisemmin asettamalla fanfaarisoittimia yleisön taakse parville. Nyt ne kaikuivat tavanomaisesti näyttämön sivuista ja takaa.

Tuotannon miehitys on lähes täydellinen. Ensinnäkin Marion Ammannia (Isolde) ei ole ylistetty lainkaan tarpeeksi. Hänellä on uskomattoman kaunis ääni ja kyky tehdä vaativaan rooliin myös lukuisia hiljaisen eri sävyjä. Robert Dean Smith Tristanina on ammattitaitoinen laulaja, joka varsinkin kolmannessa näytöksessä pääsi parhaimpaansa. Olemus lavalla jäi epätasaiseksi, esimerkkinä mekaaninen asettautuminen lemmendueton makuuasentoon.

Lilli Paasikivi on suurenmoinen Brangäne, hänen legatonsa sydämeenkäyviä ja saksan ääntämys täydellistä. Soinnillinen s surisee kuin mehiläisparvi. Suuren suuri nautinto oli kuunnella baritoni Tommi Hakalaa, joka kolmannessa näytöksessä teki ällistyttävän, vavahduttavan ja pakahduttavan roolityön. Samoin Waltteri Torikka oli erinomaisessa vedossa, kuin myös Kai Pitkänen, Arto Hosio ja Tuomas Katajala. Basso Matti Salminen oli kerrassaan upea kuningas Markena, jälleen kerran. Jännityksellä seurasin erään ylöspäisen intervallin kohtaloa hänen monologissaan - siinä tultiin viitosvaihteella kiihdytyskaistalle, mutta kone oli sen verran voimakas, että maalisävelelle päästiin. Pinchas Steinberg sai Kansallisoopperan orkesterin tosissaan soimaan. Ihailin jousisointeja ja puhaltajien kykyä puhtaaseen intonaatioon hyvinkin risukkoisissa harmonioissa.

Olen kaipaillut Kansallisoopperan ohjauksilta riskinottoa, mutta tämän teoksen kohdalla vaikenen ja kunnioitan klassisen kauniita ratkaisuja. Vaikka voisi sen englannintorven laittaa kakkosparvelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti