torstai 2. toukokuuta 2013

Kansallisteatteri polkee surkealla tiellä

Kansallisteatterin seinä.

Olinpa torstaina 2.5.2013 seuraamassa kansallisnäyttämömme uutuutta, ”komediaa suomalaisesta demokratiasta”, nimeltä Neljäs tie. Täytyy kyllä todeta, että mitään näin huonoa en ole en teatterissa enkä oopperassa pitkiin aikoihin nähnyt. No jaa, eräs Hakaniemen farssi kyllä kilpailee sen kanssa. Vaan tämähän on Kansallisteatteri! Oli niin surkeata, että piti lähteä väliajalla pois. En tiedä, miten lopussa kävi. Ei tosin kiinnostakaan.

Odotin, että teoksessa Neljäs tie olisi nähnyt ja kokenut - esimerkiksi teatteria nyt noin aluksi. Jotain draamaa, jokusen tunnekokemuksen, jotain käsikirjoittajien oivalluksia. Sen sijaan ensimmäinen puoliaika, jonka nyt paikalla jaksoin olla, oli tylsämielinen historiallinen kuvaelma moneen kertaan pureksittuja vaiheita kansallisesta historiasta. Yleensä tällaisia näkee koulujen juhlanäytelminä, mutta silloin ne saavat lämpöä ja vauhtia keskenkasvuisesta raikkaudesta. Mutta että ammattivoimin pitää näin torvelosti tuoda Marski, Kekkonen ja Kalevi Sorsa lavalle? Lopputuloksena on näyttämöversio Mitä Missä Milloin -kirjasta, vaikka komediaa luvattiin.

Lauma debiilin oloisia näyttelijöitä istui valtaosan ajasta koululuokan tapaisessa asetelmassa ja pomppasi silloin tällöin sooloilemaan - yleensä matkimaan jotain mennävuosien tunnetuista poliitikoista. Tiedän että Jukka Puotila osaa imitoida Mauno Koivistoa, mutta se on vasta hyvä alku käsikirjoitukselle, joka tässä tapauksessa perustui tosielämään. Tosin varmaan tosielämäkin on ollut kiintoisampaa, sillä imitointeihin ei ollut onnistuttu saamaan minkäänlaista hupia, ei edes oivaltavilla leikkauksilla tai kärjistyksillä. Tuliko jollekin muuten uutena asiana se, että Iiro Viinanen sanoi ettei devalvoida, ja sitten devalvoitiin? Ilmeisesti, sillä muutama ihminen katsomossa naurahti.

Imitointien aallonpohja saavutettiin Ben Zyskowicz -kohtauksessa, johon riitti tietenkin - nyt tulee yllätys: vappunaamari! Aijai, kyllä hävetti. Mukana esityksessä oli kliffasti muodikasta videotekniikkaa ja pari mekaanista rytminumeroa. Videolla nähtiin, kuinka Kekkonen saunoi karhun kanssa. Ja sitten tietysti mukaan oli saatu Björn Wahlroos radikaalinuorena. Jos näin hirveää populismia ajaisi mainoskanavan sketsiohjelmassa, katsomon hykertelevät kulttuuri-ihmiset olisivat kauhuissaan, mutta instituutio tekee tosiaan kummia.

Ihmettelen, mikä on ollut arvostamieni journalistien, muiden muassa Susanna Kuparisen ja Seppo Konttisen rooli taustatoimittajina. Toivottavasti jälkipuolella heidän työnsä näkyi terävämmin. Tarkennettakoon lopuksi, että en missään tapauksessa ole tuohtunut siitä, että näytelmä nosti esiin yhteiskunnallisia vääryyksiä tai markkinoiden kritiikitöntä vapauttamista. Olen vaan niin moneen kertaan niistä muista lähteistä lukenut, ja voin samalla vinkata, että käynti vuotuisessa Sosiaalifoorumissa sisältää sentään draamaa. Pieni toivon oras on tämän näytelmän kohdalla siinä, että joillekin näissä lähihistorian vaiheissa on uutta kuultavaa - kuten tämänkertaisessa esityksessä sankoin joukoin katsomossa istuneille lukiolaisille.

Kansallisteatterin kummitusta taisi hävettää, sillä hän yritti häiritä esityksen alkua jumiuttamalla tekniikan, ja yleisö päästettiin saliin vasta parikymmentä minuuttia yli seitsemän.

Lopuksi kysyn: Kansallisteatteri, miksi? Tämä on nyt toinen surkea esitys, jonka siellä olen nähnyt, Kansanhiihdon ohella. Mikä on pääjohtaja Mika Myllyahon vastuu tällaisen taiteellisen tason kohdalla? Keskustellaanko instituution nykytilasta yhtä suuren konsensuksen vallassa kuin taloudesta silloin 1980-luvulla? Pitäisi nähdä enemmän, mutta täytyy kyllä sanoa että kynnys taloon astumiseen on juuri nyt korkea.

4 kommenttia:

  1. Olen täysin eri mieltä nähtyäni Neljäs tie- esityksen vappuaattona. Ensimmäinen osa oli minusta oivaltavasti ja tietyllä hellyydellä toteutettu historian pikakertaus, ja toinen osa puolestaan räväkkä ja informatiivinen tiivistelmä 30 viimeisen vuoden tapahtumista kalliissa Suomen maassamme. Lisäksi musiikkiesitykset olivat tasokkaita. Ainoa miinus oli, että nuori Nalle Wahlroos esitettiin avuttomana hörhönä. Koulupolitiikassa mukana olleet muistavat hänet vahvana puhujana, oikeana demagogina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täysin samaa mieltä, eli täysin eri mieltä kuin herrasmies. Jokaisella on tietysti oikeus olla omaa mieltänsä. Minusta Neljäs tie on mainio esitys.

      Poista
  2. Kotimainen teatteri polkee surkealla tiellä… En ole nähnyt Neljäs Tie näytelmää. En ole muutamaan vuoteen jaksanut-halunnut-viitsinyt käydä juurikaan teatterissa. Päälimmäisenä syynä lienee ollut kyllästyminen sisäänpäinlämpiävän kotimaisen "teatteriskenen" yksisilmäisyyteen. Isossa laitosteatterissa työskennelleenä tiedän, että teatterilainen helposti vajoaa illuusioon, että teatteri itse asiassa on oikeastaan koko maailma ja että mikään ei ole niin mielenkiintoista, kuin itse teatterintekeminen. Oletteko muuten huomanneet miten Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa on jatkuvalla syötöllä näytelmiä, jotka kertovat näyttelijöistä, näytelmien kirjoittajista, esitysten kasaamisesta ja teatterin tekemisestä? Ketä kiinnostaa?

    Sitten ovat nämä "poliittiset" teatterintekijät, jotka tekevät "yhteiskunnallisesti kantaaottavia" näytelmiä (koska se on teatterin yhteiskunnallinen tehtävä). "Näytelmien" – oikeastaan en koe näitä performansseja useimmiten edes näytelmiksi – pääasiallinen tarkoitus on julistaa jotakin mielipidettä. Ilmeisesti kirjailijan päämääränä on saada henkilökohtainen mielipiteensä stagelle sen sijaan, että keksisi jonkin todellisen tarinan. Henkilöhahmot ovat pakollisia puhuvia päitä mielipiteen ilmaisussa sen sijaan, että heillä olisi jokin ehkä ristiriitainen elämäntilanne, tapahtuma tai muu inhimillistä elämää käsittelevä tarina kerrottavana, joka ehkä herättäisi katsojassa jonkinlaisia tunteita ja ajatuksia. Parhaimmillaan ehkä pakottaisi katsojaa jopa määrittämään itseään ja omaa mielipidettään uudelleen. Koska nämä mielipideautomaatit eivät halua jättää mitään sattuman varaan, jokainen mielipide on alleviivattava. Katsojan oman oivalluksen varaan jättämisessähän on riski, että mielipidettä ei ymmärretä. Ja niinpä meillä sitten teatterien ohjelmistot pursuavat näitä kantaaottavia kotimaisia uusia ensi-iltoja joissa toistetaan samoja kurjuuden totuuksia, eikä kerrota oikeastaan mitään uutta tai vaihtoehtoista. Sen kuuluisan "Tuntemattoman sotilaan" jälkeen ohjaajat yrittävät väkisin puskea omaa tuntematontaan tuubista ulos.

    Vähiin ovat käyneet todelliset tarinankertojat maassamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista luettavaa, kiitoksia! Sisäänpäin kääntymisen tunnistan, myös kansallisessa mielessä. Olen kuitenkin nähnyt pari hyvääkin kappaletta tänä keväänä: Lauri Siparin kirjoittaman Omatunnon (Kaupunginteatteri) ja Jani Volasen Häiriötekijän (Q-teatteri). Toivoa on.

      Poista