perjantai 1. maaliskuuta 2013

Storgårds teki epätasaisen Bruckner-tulkinnan





Eihän siitä ole edes kuukautta, kun Helsingin kaupunginorkesteri soitti Jukka-Pekka Sarasteen johdolla Anton Brucknerin kahdeksannen sinfonian. Perjantaina 1.3.2013 Helsingin Musiikkitalossa viisas ohjelmistosuunnittelu sai jatkoa, kun orkesteri soitti Brucknerin yhdeksännen sinfonian ylikapellimestarinsa John Storgårdsin johdolla.

Oli konsertissa aluksi toki muutakin: sellisti Tuomas Lehto soitti tavattoman hienosti Erich Korngoldin pikkuisen sellokonserton ja ylimääräisenä Pablo Casalsin Lintujen laulun.
Brucknerin sinfonia oli kuitenkin illan pihvi, mehevä, ja vähän hevosenlihaan vivahtava. Ensimmäinen osa Feierlich, misterioso ja toinen osa Scherzo sujuivat hallitussa monumentaalihengessä, jossa huipennukset upealla soitollaan kruunasi patarumpali Mikael Sandström.

John Storgårds eli orkesterin mukana vahvasti fortissimotoistot ja poimi kudoksesta taitavasti yksittäiset aihelmanpätkät. Tuonpuoleiseen kurottavaa taikuutta, johon vaikkapa ensiosan ykkösviulujen teema voisi antaa aihetta, ei silti päässyt syntymään. Teoksessa on jonkun verran myös kepeää oopperamaisuutta, kuten Trion spiccato, mutta siinä Storgårds pysytteli raskaammalla vaihteella. Ajattelen, että trion tarkoitus olisi olla karakteriltaan erilainen ympäristöönsä verrattuna. Ihmettelin myös soinniltaan kireäksi jäänyttä Adagion jousiteemaa (Sehr langsam), johon Bruckner on vieläpä kirjoittanut ohjeeksi breit (leveästi).

Orkesterin vasket, Pasi Pirisen luotsaamat trumpetit, Valtteri Malmivirran pasuunat, Mika Paajasen käyrätorvet (apusoittajan kanssa yhdeksän!) sekä Petri Keskitalon tuuba, olivat täydessä terässä, ja vahvat väliäänet tekivät vaskikuoroista todella vaikuttavia. Puupuhaltajat soittivat puhuttelevia sooloja, joskin Adagion herkät ensemble-paikat osoittivat kinkkisyytensä.

Itse pidin eniten Adagio-osasta, jonka jousisoinnin Storgårds oli pöyhinyt täydellisen suloiseksi, heti alun ihanasta noonista lähtien.

Musiikkitalon Bruckner-juhla ei kuitenkaan Adagioon päättynyt, sillä luvassa oli jotain vieläkin parempaa: ensi kertaa Suomessa kuultu Chors-Mazzucca-Phillips-Samalen versio yhdeksännen sinfonian finaalista. Bruckner ehti nimittäin kuolla ennen kuin sai teoksensa valmiiksi, ja hänen jälkeensä jättämistä luonnoksista on viimeistä osaa myöhemmin yritetty kokoon parsia. Joskus finaalin paikalla on soitettu Brucknerin Te Deum. Uudet luonnoslöydöt johtivat siihen, että vasta viime vuonna julkaistiin finaalin korjattu, lopullinen laitos.

Storgårds ja HKO saivat finaaliin uutta virtaa ja tekivät siitä erittäin hyvin jäsennellyn kokonaisuuden. Keikkuvainen pääteema vahvisti käsitystäni teoksen oopperamaisuudesta. Paria kenraalipaussia olisin ehkä versioon kaivannut, mutta muuten rekonstruktio tuntui oikein uskottavalta. Harmoniamaailmassa on jo Carl Nielseniä kohti kurottavia piirteitä.

Yleisö palkitsi Storgårdsin ja HKOn pitkillä suosionosoituksilla, joihin itsekin hyvillä mielin yhdyin. Mikään Storgårdsin sotaratsu tämä teos ei ole, mutta monta elämystä matkan varrelta löytyi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti