keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Keikari.com lopettaa

Herrasmiestyylin asiantuntija ja lyhdynkantaja Ville Raivio ilmoittaa blogissaan lopettavansa "aktiivisen suomenkielisen päivittelyn". Hyvänen aika, mistä enää voi lukea suomen kielellä Turnbull & Asserin paidoista? Toivon uudelleenharkintaa.

Lue Keikarin uutinen.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Millä hinnalla saa aidon itämaisen maton?

Eva Perander mattoliikkeessään.
Olen aina ihaillut itämaisia mattoja, mutta niiden hinnanmuodostus on jäänyt arvoitukseksi. Huutokaupasta voi löytää kauniin ja ison maton muutamalla satasella, mutta joskus mattoliikkeiden hintalapuissa on neli- tai viisinumeroinen summa.

Kysyn asiaa mattokauppias Eva Peranderilta, joka on myynyt mattoja Lönnrotinkadulla sijaitsevassa Artistica-liikkeessä kahdeksalla vuosikymmenellä. Kaupan perusti hänen miehensä Ulf vuonna 1943, vuotta ennen kuin pari meni naimisiin.

Perander tulee tervehtimään takahuoneesta rollaattorin avulla, minkä jälkeen istuudumme nojatuoleille keskelle paksuja mattopinoja - emme sentään lattialle maton päälle, niin kuin itämailla on tapana.

Hän haluaa heti oikoa yleisen väärinkäsityksen siitä, että itämainen matto olisi aina kallis. ”Se ei pidä paikkaansa. On sekä kallista että halpaa.” Peranderin mukaan pöydän alle voi saada oikein nätin maton jopa kolmella, neljällä sadalla eurolla. ”Ja sitten kun mennään silkkimattoihin ja erittäin tiiviisiin persialaisiin mattoihin, hinta voi tietysti olla aika korkea.”

Maton hinta riippuu monesta seikasta: solmujen tiheydestä, materiaalista, koosta ja siitä kuinka harvinainen matto on. Aito itämainen matto tarkoittaa aina käsinsolmittua mattoa, jonka tekemiseen voi mennä vuosia. ”On esimerkiksi mattoja, joissa on miljoonia solmuja neliömetrillä, ja ne tietysti maksaa.” Joka tapauksessa hinnoittelu on vaikeaa. ”Itämainen matto on hyvin yksilöllinen juttu. Ei ole kahta ihan samanlaista, paitsi jos ne on pariksi solmittu.”

Eva Perander aloitti työskentelyn miehensä liikkeessä 1940-luvulla. Sodasta toipuvassa Helsingissä aluksi antiikkiakin myyneessä liikkeessä kauppa kävi yllättävän hyvin. ”Ihmiset ovat aina kiinnostuneita antiikista, oli sota tai ei. Jos sattuu olemaan vähän ylimääräistä rahaa niin kyllä ne antiikkijutut menee kaupaksi.”

Perander ehti tehdä pitkään myös näyttelijäntöitä sekä Lilla Teaternissa että Ruotsalaisessa teatterissa. Hän lopetti ilmapiirin takia. ”Se oli just sitä aikaa kun ne kommunistit oli teatterissa. Moni meistä lopetti juuri sen tähden. En jaksanut kuunnella niiden juttuja siellä.” Näyttelijäajalta on peräisin moni hyvä ystävä, kuten Kyllikki Forssell, Pöystit, Ulfssonit ja Jutta Zilliacus.

Ensi vuonna Peranderin liike Artistica täyttää 70 vuotta, ja Perander itse tulee edelleen töihin joka aamu kymmeneksi. Tarkempia suunnitelmia juhlavuodelle ei vielä ole. ”Kai paljon alennuksia, siitä ihmiset tykkää. Ja sitten kai tulee jotain sherryä ja pikkupurtavaa ja semmoista.”




Musiikit:
Händel: Marssi. English Concert, joht. Trevor Pinnock.
Alkan: Finaali sinfoniasta pianolle. Raymond Lewenthal.
Anonyymi: Valituslaulu. Nedyalko Nedyalkov.
Bach: Fürchte dich nicht. Monteverdi-kuoro, Olaf Reimers, Valerie Botwright, Györgyi Farkas ja James Johnstone, joht. John Eliot Gardiner
Röda rubinen. Eva Perander.
Ravel: Presto pianokonsertosta G-duuri. Pierre-Laurent Aimard ja Clevelandin orkesteri, joht. Pierre Boulez.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Eurooppalaissäätiö osti Gallen-Kallelan Sothebyltä

Hienostelua-ohjelmassa 31.10.2012 esitelty Akseli Gallen-Kallelan maalaus Näkymä Ruovesi-järvelle myytiin tänä iltana Sothebyn huutokaupassa Lontoossa hintaan 325 000 puntaa (404 222 euroa) eurooppalaiselle säätiölle. Teoksen lähtöhinnaksi oli asetettu 90 - 120 000 puntaa. Loppuhinta on toiseksi korkein Gallen-Kallelan teoksesta huutokaupassa maksettu summa.

Mitä tarkoittaa James Bondin repliikki ”shaken, not stirred”?

A21 Cocktail Lounge

Yksi elokuvahistorian tunnetuimmista repliikeistä on salaisen agentin 007:n James Bondin tapa tilata martini. ”Shaken, not stirred”, hän sanoo baarimikolle, mikä tarkoittaa, että hän haluaa ginin, vodkan ja mahdollisen Kina Lillet’n jäiden kanssa ravistettuna, ei sekoitettuna. Repliikistä on myös muunnelmia, kuten ”shaken and not stirred” ja jopa ”stirred, not shaken”, kun Bond elokuvassa You Only Live Twice (1967) haluaa olla kohtelias isännälleen, joka on valmistanut drinkin väärin. Hauska kohtaus on elokuvassa Casino Royale (2006), kun baarimikko kysyy, miten Daniel Craigin näyttelemä Bond haluaisi martininsa valmistettavan, tämä vastaa ”Do I look like I give a damn?” Seikkaperäinen artikkeli repliikistä ja sen taustoista löytyy Wikipediasta.

Cocktail-asiantuntija, baarimestari Niko Autti helsinkiläisestä A21 Cocktail Loungesta löytää valmistustavalle kaksi selitystä. Hänen mukaansa James Bondin luoja Ian Fleming olisi kylmän sodan aikana vitsikkäästi viitannut martinin ainesosaan, venäläiseen vodkaan, jota piti ”satuttaa” ravistimessa. Toinen Autin selitys on se, että Bond aktiivisena naistenmiehenä haluaa juoda miedompia. Ravistamalla jäät sulavat nopeammin, joten juomasta tulee laimeampi kuin sekoittamalla.

Niko Autin on aina ensimmäisten joukossa käytävä katsomassa uusimmat James Bond -filmit, sillä monet asiakkaat haluavat samoja juomia kuin elokuvassa.

Vierailulla A21 Cocktail Loungessa keksin pyytää Autilta nimikkodrinkin valmistamista, sillä Marskin ryyppy, Tom Collins ja Bloody Mary voisivat saada hyvä haastajan, ja ennen kaikkea oma nimi voisi jäädä historiaan. Autti tarttuu tehtävään mielellään ja alkaa kysellä luonteenpiirteistäni.  Hän valitsee alkoholiksi ginin, sillä juoma on kirkas eli ”bright”, ja sehän tarkoittaa myös älykästä. Hän osaa käsitellä asiakasta. Giniin hän lisää mauksi kotimaista lakkaa ja happamuudeksi sitrusta. Pullosta hän kaataa sokerivettä, sillä ”uskon että sinussa on hieman makeuttakin”. Klassisuus tulee tarjoilutavasta: perinteisestä suppilonmallisesta Martini-lasista.

”Sulla on myös taito hämmentää”, Autti sanoo ja hämmentää jääpaloja ginin seassa. Kierroksia hän tekee sata, millä juoma saadaan kahteen asteeseen. ”Tunnen oikean lämpötilan sormenpäilläni, joilla pitelen kiinni lasista”, hän kertoo. Lopuksi Autti tuplasiivilöi cocktailin, joten lakan siemeniä ei juomassa enää näy.

Lopputulos on herkullinen, monipuolinen ja pitkään kielellä viihtyvä Janne’s 2012, jolla on kaikki mahdollisuudet jäädä historiaan. Tekijänoikeuskorvaukset myydyistä drinkeistä Autti lupaa nestemäisessä muodossa.

Niko Autti.



Musiikit:
Anderson: Konekirjoittaja. Pierre Charial.
Gombau Guerra: Apunte betico. Marisa Robles.
Halvorsen: Yöllinen kulkue. Birgitte Stærnes, Berit Cardas ja Helge Kjekshus.
Chopin: Rondo (Vivace) pianokonsertosta nro 1 e-molli. Emanuel Ax ja Valistuksen ajan orkesteri, joht. Charles Mackerras.
Williams: Kanttiiniyhtye ja lopputeema elokuvasta Star Wars. Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. John Williams.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Berliinin filharmonikot soitti Helsingissä mieleenpainuvan konsertin


Berliinin filharmonikot Musiikkitalon lavalla.

Klassisen musiikin legenda Berliinin filharmonikot vieraili lauantaina 17.11.2012 Helsingin Musiikkitalossa osana Pohjoismaiden-kiertuettaan. Ohjelmanrakennuksessa orkesteri luotti pelkästään itsensä ja ylikapellimestari Simon Rattlen brändiin, eikä kiinnittänyt solistia ylimääräiseksi kulueräksi - salithan saadaan täyteen joka tapauksessa. Pelkillä orkesterinumeroilla ohjelmasta oli saatu kiinnostavan monipuolinen, mutta konsertti osoitti myös sen, että edes Berliinin filharmonikoiden tapainen legenda ei selviä näin hankalasta kokonaisuudesta moitteettomasti.

Filharmonikot on viime vuosina kyennyt pitämään kiinni vanhasta maineestaan ja samalla surffaamaan uusien tuulien keskellä: se soittaa koululaisille, tekee hyväntekeväisyyttä ja välittää konserttinsa säännöllisesti Internetiin. Filharmonikot ei kutenkaan ole mukana Berliinin klassisen musiikin instituutioiden Classiccard-yhteistyössä, jossa alle 30-vuotiaat klassisen musiikin kortinhaltijat saavat ostaa konserttipäivänä ylijääneitä lippuja alennushintaan. Sen sijaan opiskelijat ja muut vähävaraiset joutuvat jonottamaan iltakassalle myyntiin tulevia seisomapaikkoja joskus tuntikausia. Konserttipäivien jono Philharmonien edessä lienee toimiva ulkomainos.

Kun arvonsa tuntevat filharmonikot frakeissaan ja mustissa iltapuvuissaan astelivat Helsingin Musiikkitalon lavalle, ilmassa väreili suuren musiikkitapahtuman jännitys. Konserttimestari Daniel Stabrawan tarkastettua joukot paikalle saapui maestro itse, Sir Simon Rattle, jonka harmaa ja käkkärätukkainen varsi on vuosien myötä kumartunut, mutta jonka kasvoille ilmestyy tarvittaessa tuttu tiikerinirvistys.

Oli loistava idea aloittaa konsertti György Ligetin Atmosphères’illä, joka on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä uuden taidemusiikin klassikoista. Sen sointikentät antoivat illalle persoonallisen ilmeen, minkä jälkeen muita teoksia kuunteli uusin korvin. Rattle teki oivan tempun jatkamalla Ligetistä ilman taukoa suoraan Richard Wagnerin Lohengrin-alkusoittoon, joka on jollain tavalla sen sukulaisteos, tai ainakaan siirtymä ei vaikuttanut pakkoavioliitolta. Rattle ei täysin tavoittanut sävellyksen itkuista romantiikkaa: jousiteema vaikutti aluksi kiireiseltä ja huipennuksen jälkeen tempo väljähtyi.

Wagnerin jälkeen seurasi konsertin laiskimmin soitettu numero, Claude Debussyn Jeux, josta puuttui säihke, imu ja ironia. Maurice Ravelin sarjan Daphnis ja Chloé alussa olin jo turhautunut: orkesterin sointi kuulosti koko ajan samalta, vaikka oltiin jo tultu illan neljänteen säveltäjään. Jouset tuntuivat rakastavan omaa ääntään ja antoivat palaa leveällä vibratolla, puu- tai vaskipuhaltajat herkuttelivat täyteläisillä soinnuilla ilman pienintäkään puhtausongelmaa, ja Rattle souti näiden virtuoosien keskellä saamatta partituurin tarjoamiin sointimahdollisuuksiin vaihtelua. Sunnuntaina kuultavassa radiomiksauksessa saattaa olla toisin.

Ravelin lopputanssissa muusikot maksoivat kuitenkin kaiken takaisin korkojen kera. Lyömäsoitinsektio, kontrabassot ja sordinoidut käyrätorvet kirittivät toisiaan sointiorgiaan, jonka kliimaksissa Walter Seyfarth luritteli täydellisesti hankalan Es-klarinettisoolon. Meluisissa loppukiitoksissa Rattle nosti silti ylös soolohuilisti Andreas Blaun, jolla oli klarinetteja paljon helpompi tehtävä.

Väliajan jälkeen Filharmonikot oli pienentynyt klassisromanttiseksi kokoonpanoksi, jossa kontrabassoja oli viisi, alttoviuluja ja selloja kahdeksan ja viuluja kaksitoista kumpiakin. Oudoksuin Robert Schumannin risukkoisen Reiniläisen eli kolmannen sinfonian valintaa illan päätteeksi. Ennakkoluuloni kuitenkin karisivat, sillä Rattlen tulkinnassa sinfonian epätasaiset osat saivat toisiaan nerokkaasti täydentävän ilmiasun.

Ensiosassa Lebhaft ykkösviulut olivat paremmin yhdessä kuin perjantai-iltana Kööpenhaminassa. Scherzoon Schumann on kirjoittanut toistuvan sävelkulun, minkä jälkeen ei tunnu tapahtuvan mitään. Sinfonian esteettiseksi huippukohdaksi Rattle rakensi Feierlich-osan, joka oli kuin naapurivuosisadan vastaus konsertin aloittaneen Ligetin sointikenttiin! Tällaisesta sointimagiasta en ole aikoihin saanut nauttia. Jouset malttoivat vibratonsa kanssa, ja harmoniat vaihtuivat eleettömästi ja yhtaikaisesti.

Hieman lässähtävä päätösosa Lebhaft oli tässä tulkinnassa paikallaan koodanomaisena maalaistanssina, jolta ei suurempaa painoarvoa odottanutkaan. Eleisiin Rattle sai Biedermeierin henkevyyttä, osoittaen, ettei tämä ole paksua kauhuromantiikkaa, vaan jotain joka ponnistaa varhaisromantiikan saksalaisesta oopperasta keijukaisineen. Keskenhän osa tuntui loppuvan, niin kuin aina, mutta nyt mieleen oli painunut hitaan osan taika, ja monen kasvoilla viipyi hymynkare.

Yleisö antoi konsertille kovaääniset suosionosoitukset. Erityiskiitokset saivat mainio käyrätorvisektio sekä suomalaisbasistit Janne Saksala ja Esko Laine. Ylimääräisenä toivoin kuulevani Paul Lincken marssilaulun Berliner Luft, mutta sitä tai mitään muutakaan encorea ei tällä kiertueella taida herua. Pitää odottaa Waldbühnen kesäkonserttia.

Tanskan radion perjantaisessa haastattelussa Rattle sanoi, että sinfoniamusiikki kuuluu kaikille. ”Alamme nähdä, miten olemme istuttaneet viruksen ihmisiin. Toivon etteivät he koskaan toivu.”

perjantai 16. marraskuuta 2012

Uuden ostaminen virkistää kaamoksen keskellä


Marraskuu.

Tilikirjastahan sen huomaa, kun talvi tulee. Vuoden pimein aika saa ainakin minut tuhlaamaan, törsäämään ja allekirjoittelemaan kuitteja mitä synnillisimmissä ostospaikoissa. Mutta mikäs sen mukavampaa kuin saada iltojen iloksi uutta haisteltavaa ja maisteltavaa, katseltavaa ja kokeiltavaa.


Sisustussuunnittelija Sari Karhu.

Pari viikkoa sitten kävin radio-ohjelmaa tekemässä Sisustus-Nallen liikkeessä. Sisustussunnittelija Sari Karhu tuli sen jälkeen kotikäynnille ja pani koko kodin uusiksi: saan uudet keittiön verhot jouluksi. Höyhentäytteiset tupsukkeelliset sisustustyynyt jäävät ensi kertaan, samoin kuin päiväpeitto ja makuuhuoneeseen ideoidut silkkiverhot.

Esimerkki verhoratkaisusta antiikkikotiin.

Pian verho-ostosten jälkeen kävin gemmologi Rauno Nuotion luona ihastelemassa erikoisia korumateriaaleja. Vaikutuksen tekivät kaiken maailman korallit, simpukat, hiukset ja meripihkat. Radio-ohjelmaa varten näyttelimme kamee-korun ostamisen, mutta tosiasiassa se jäi liikkeeseen, sillä eihän minulla nyt ihan kaikkeen varaa ole.

Tukholmassa vierailin taas Odengatanin antiikkiliikkeessä, josta löysin uudet (vanhat) kalvosinnapit. Hyvänen aika, miten ruotsinkieli on vanhassa emämaassa muuttunut! Myyjätär sanoi mielestäni ”Suomi voittaa Ruotsin taas joulukuussa”, mihin vastasin, etten seuraa urheilua. Tämä aiheutti hämmennyksen liikkeessä olleessa toisessa asiakkaassa. Myyjätär sanoi, että hän oli juuri lausunut mielipiteensä Suomen itsenäisyyspäivän juhlasta, joka on hänen mielestään paljon kiinnostavampi tapahtuma kuin Nobel-illallinen. Erikoinen maku, vaan ilmankos hinnoittelu onkin kaupassa kohdallaan.


Ostokset jatkuivat juomapuodissa, josta löysin baarikaappiin pullollisen skotlantilaista Hendrick’s giniä. Tätä suositteli cocktailmestari Niko Autti, jonka mielestä aiemmin suosimassani Bombay Sapphire -ginissä on turhan mieto maku, koska se tehdään jollain höyryttämistekniikalla. Windsorit juokoot Tanquerayta. Ohjelma Autin A21-baarista tulee ulos ensi viikolla, mutta sitä kannattaa odottaa, koska Autti sekoittaa siinä erinomaisen maistuvan Janne’s drinkin. Marskin ryypyt täytyy tänä jouluna unohtaa.

Cheers kaikille, ja tässä vielä linkit maan tyylikkäimpiin radio-ohjelmiin!

Gemmologi Rauno Nuotio.


Musiikit:
Luys Milan: Galliard nro 6. Jordi Savall, Andrew Lawrence-King, Sergi Casademunt, Eunice Brandao ja Lorenz Duftschmid.
Lutoslawski: Tanssipreludi nro 2 (Andantino). Martin Fröst, Benjamin Martin, Lucy Reeves, Brian Nixon, Richard Gleeson ja Richard Tognetti.
Mendelssohn: Sanaton laulu nro 45 C-duuri op. 102 nro 3. Alicia de Larrocha.
Ravel: Modéré pianotriosta a-molli. Thomas Schmidt, Suzanne Ornstein ja Clay Ruede.
Styne-Robin: Diamonds are a girl’s best friend. Marilyn Monroe.
Šostakovitš: Allegretto sinfoniasta nro 15 A-duuri. Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Georg Solti.


Verhotanko on tyylikäs vaihtoehto.
 
Hienostelua: Uusitaan kodin verhot.

Musiikit:
J.S.Bach: Courante ranskalaisesta sarjasta nro 2 c-molli. Mika Väyrynen.
Beethoven: Menuetti nro 4 Es-duuri. Tapiola Sinfonietta, joht. John Storgårds.
Linnala: Kesäyö. Laulu-Miehet, joht. Matti Hyökki.
Haydn: Allegro con spirito jousikvartetosta nro 78 B-duuri ”Auringonnousu”. Angeles-kvartetti.
Kasimir: Joddlarflickan. Alice Babs ja Leon Liljequistin orkesteri.
Mendelssohn: Allegro vivace sinfoniasta nro 4 A-duuri. Clevelandin orkesteri, joht. Christoph von Dohnanyi.