lauantai 17. marraskuuta 2012

Berliinin filharmonikot soitti Helsingissä mieleenpainuvan konsertin


Berliinin filharmonikot Musiikkitalon lavalla.

Klassisen musiikin legenda Berliinin filharmonikot vieraili lauantaina 17.11.2012 Helsingin Musiikkitalossa osana Pohjoismaiden-kiertuettaan. Ohjelmanrakennuksessa orkesteri luotti pelkästään itsensä ja ylikapellimestari Simon Rattlen brändiin, eikä kiinnittänyt solistia ylimääräiseksi kulueräksi - salithan saadaan täyteen joka tapauksessa. Pelkillä orkesterinumeroilla ohjelmasta oli saatu kiinnostavan monipuolinen, mutta konsertti osoitti myös sen, että edes Berliinin filharmonikoiden tapainen legenda ei selviä näin hankalasta kokonaisuudesta moitteettomasti.

Filharmonikot on viime vuosina kyennyt pitämään kiinni vanhasta maineestaan ja samalla surffaamaan uusien tuulien keskellä: se soittaa koululaisille, tekee hyväntekeväisyyttä ja välittää konserttinsa säännöllisesti Internetiin. Filharmonikot ei kutenkaan ole mukana Berliinin klassisen musiikin instituutioiden Classiccard-yhteistyössä, jossa alle 30-vuotiaat klassisen musiikin kortinhaltijat saavat ostaa konserttipäivänä ylijääneitä lippuja alennushintaan. Sen sijaan opiskelijat ja muut vähävaraiset joutuvat jonottamaan iltakassalle myyntiin tulevia seisomapaikkoja joskus tuntikausia. Konserttipäivien jono Philharmonien edessä lienee toimiva ulkomainos.

Kun arvonsa tuntevat filharmonikot frakeissaan ja mustissa iltapuvuissaan astelivat Helsingin Musiikkitalon lavalle, ilmassa väreili suuren musiikkitapahtuman jännitys. Konserttimestari Daniel Stabrawan tarkastettua joukot paikalle saapui maestro itse, Sir Simon Rattle, jonka harmaa ja käkkärätukkainen varsi on vuosien myötä kumartunut, mutta jonka kasvoille ilmestyy tarvittaessa tuttu tiikerinirvistys.

Oli loistava idea aloittaa konsertti György Ligetin Atmosphères’illä, joka on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä uuden taidemusiikin klassikoista. Sen sointikentät antoivat illalle persoonallisen ilmeen, minkä jälkeen muita teoksia kuunteli uusin korvin. Rattle teki oivan tempun jatkamalla Ligetistä ilman taukoa suoraan Richard Wagnerin Lohengrin-alkusoittoon, joka on jollain tavalla sen sukulaisteos, tai ainakaan siirtymä ei vaikuttanut pakkoavioliitolta. Rattle ei täysin tavoittanut sävellyksen itkuista romantiikkaa: jousiteema vaikutti aluksi kiireiseltä ja huipennuksen jälkeen tempo väljähtyi.

Wagnerin jälkeen seurasi konsertin laiskimmin soitettu numero, Claude Debussyn Jeux, josta puuttui säihke, imu ja ironia. Maurice Ravelin sarjan Daphnis ja Chloé alussa olin jo turhautunut: orkesterin sointi kuulosti koko ajan samalta, vaikka oltiin jo tultu illan neljänteen säveltäjään. Jouset tuntuivat rakastavan omaa ääntään ja antoivat palaa leveällä vibratolla, puu- tai vaskipuhaltajat herkuttelivat täyteläisillä soinnuilla ilman pienintäkään puhtausongelmaa, ja Rattle souti näiden virtuoosien keskellä saamatta partituurin tarjoamiin sointimahdollisuuksiin vaihtelua. Sunnuntaina kuultavassa radiomiksauksessa saattaa olla toisin.

Ravelin lopputanssissa muusikot maksoivat kuitenkin kaiken takaisin korkojen kera. Lyömäsoitinsektio, kontrabassot ja sordinoidut käyrätorvet kirittivät toisiaan sointiorgiaan, jonka kliimaksissa Walter Seyfarth luritteli täydellisesti hankalan Es-klarinettisoolon. Meluisissa loppukiitoksissa Rattle nosti silti ylös soolohuilisti Andreas Blaun, jolla oli klarinetteja paljon helpompi tehtävä.

Väliajan jälkeen Filharmonikot oli pienentynyt klassisromanttiseksi kokoonpanoksi, jossa kontrabassoja oli viisi, alttoviuluja ja selloja kahdeksan ja viuluja kaksitoista kumpiakin. Oudoksuin Robert Schumannin risukkoisen Reiniläisen eli kolmannen sinfonian valintaa illan päätteeksi. Ennakkoluuloni kuitenkin karisivat, sillä Rattlen tulkinnassa sinfonian epätasaiset osat saivat toisiaan nerokkaasti täydentävän ilmiasun.

Ensiosassa Lebhaft ykkösviulut olivat paremmin yhdessä kuin perjantai-iltana Kööpenhaminassa. Scherzoon Schumann on kirjoittanut toistuvan sävelkulun, minkä jälkeen ei tunnu tapahtuvan mitään. Sinfonian esteettiseksi huippukohdaksi Rattle rakensi Feierlich-osan, joka oli kuin naapurivuosisadan vastaus konsertin aloittaneen Ligetin sointikenttiin! Tällaisesta sointimagiasta en ole aikoihin saanut nauttia. Jouset malttoivat vibratonsa kanssa, ja harmoniat vaihtuivat eleettömästi ja yhtaikaisesti.

Hieman lässähtävä päätösosa Lebhaft oli tässä tulkinnassa paikallaan koodanomaisena maalaistanssina, jolta ei suurempaa painoarvoa odottanutkaan. Eleisiin Rattle sai Biedermeierin henkevyyttä, osoittaen, ettei tämä ole paksua kauhuromantiikkaa, vaan jotain joka ponnistaa varhaisromantiikan saksalaisesta oopperasta keijukaisineen. Keskenhän osa tuntui loppuvan, niin kuin aina, mutta nyt mieleen oli painunut hitaan osan taika, ja monen kasvoilla viipyi hymynkare.

Yleisö antoi konsertille kovaääniset suosionosoitukset. Erityiskiitokset saivat mainio käyrätorvisektio sekä suomalaisbasistit Janne Saksala ja Esko Laine. Ylimääräisenä toivoin kuulevani Paul Lincken marssilaulun Berliner Luft, mutta sitä tai mitään muutakaan encorea ei tällä kiertueella taida herua. Pitää odottaa Waldbühnen kesäkonserttia.

Tanskan radion perjantaisessa haastattelussa Rattle sanoi, että sinfoniamusiikki kuuluu kaikille. ”Alamme nähdä, miten olemme istuttaneet viruksen ihmisiin. Toivon etteivät he koskaan toivu.”

2 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kyllä teillä siellä raukoilla eteläisillä rajaseuduilla tosiaan on vaikeaa! Varmaan Helsingin koleus ja kosteus ei käynyt filharmonikkojen pirtaan tai sitten soittajat vaan ajattelivat, etteivät nämä pohjoisen barbaarit nyt ihan joka tahtia ehdi laskemaan. Ja encoretkin lienee soljuvampi soittaa Berliner Waldbühnen kesäisessä lämmössä. Onneksi kestit kokemasi herrasmiehen tyyneydellä! Odotamme kaikesta huolimatta sunnuntain radiointia vesi kielellä myös täällä pimeimmässä Savossa.
    VastaaPoista

    VastaaPoista