perjantai 31. elokuuta 2012

Helsingin Juhlaviikot: Kolme kokemusta musiikin katsomisesta


Pysäytyskuva Bill Violan Tristanista ja Isoldesta. Kuva: Kira Perov.

Kokosin sunnuntaina päättyviltä Helsingin Juhlaviikoilta taidemusiikin piiloteeman, jonka kolmessa tilaisuudessa säveltaide sai visuaalisen toteutuksen. Tero Saarisen tanssiteoksissa nähtiin huikeita valoja, Wagnerin Tristan ja Isolde ravisutti, mutta Pierre-Laurent Aimardin vesivärimaalattu resitaali jäi laimeaksi.



Katsottavien konserttien ensimmäinen kokemus oli suursuosion saavuttanut Bill Violan videototeutus Richard Wagnerin oopperasta Tristan ja Isolde. Ihmettelen edelleen, miksi Violan videot tekivät minuun niin suuren vaikutuksen. Ne olivat kuvamaailmaltaan perinteisiä - klassisen kauniita, vanhanaikaisilla tehoilla leikitteleviä ja Wagnerin librettoa seuraavia. Elämän peruselementit kuitenkin ravisuttivat: vesi, tuli, värien leikki ja ihmisvartalot. Ajan hallinnassa, kompositiossa ja kerronnassa Bill Viola on mestari, eikä kuvillaan mennyt tonaalisuuden tuolle puolen toisin kuin Wagner.

Video oli erään tuttavani mielestä niin vangitseva, että se vei liiaksi huomiota musiikilta. Kommentti voi ensi kuulemalta saattaa outoon valoon Wagnerin musiikin, joka kaiketi on sävelletty vain osaksi kokonaistaideteosta. Se kuitenkin paljastaa, miten sinfoninen Tristan ja Isolde on. Laajakangaselokuva on myös suggeroivampi kuin perinteinen oopperaohjaus, joten kokemus sinfonisen ykseyden häirinnästä lienee vilpitön. Itse en kuitenkaan kokenut häiriötä eri aistimusten tasapainossa, vaan pidin niiden tapahtumanopeutta sopivana.

Toisen kommentin mukaan Violan videokerronta oli ylimääräinen taso kokonaistaideteoksessa. Toki se on, mutta olisihan mikä tahansa ohjaus tai lavastuskin. Violan kerronta seurasi mielestäni uskollisesti oopperan narratiivia. Kun toisen näytöksen alussa Marken seurue oli metsällä, videolla nähtiin Los Angelesin lähistöllä kuvattua männikköä. Tuonpuoleisen rajaa kuvasti vedenpinta eri muodoissaan, eikä muunkaan symboliikan avautuminen vaadi kovin suurta yleissivistystä.

Joka tapauksessa tämä Tristan-produktio jäi yhdeksi elämäni suurimmista taidekokemuksista. Kiitos esittäjät, kiitos Juhlaviikot!

Norman Perryman: Iambic Rhythm.

Vesiväritunnelmointi säesti Pierre-Laurent Aimardia

Toisenlainen konserttivisualisointi nähtiin maanantaina 27.8.2012 Sibelius-Akatemian konserttisalissa, kun ranskalainen huippupianisti Pierre-Laurent Aimard esiintyi yhdessä kuvataiteilija Norman Perrymanin kanssa. Olen aina ihaillut Aimardin Debussy-soittoa. Tällä kertaa avausteos La Cathédrale engloutie preludien ensimmäisestä kirjasta teki välinpitämättömän vaikutuksen. Vasta seuraavassa Debussy-numerossa Aimard tuntui antavan parastaan. Voiles’n alaspäiset sävelkulut olivat jo taianomaisen hienoja, Feux d’artifice suurenmoinen.

Franz Lisztin La Lugubre gondolassa (Surugondolissa) Perryman sytytti piirtoheittimen ja alkoi maalata vesiväreillään kuvia, jotka heijastuivat lavan takaseinälle. Ensin nähtiin vihreän ja lilan sekoontumista, mitä nyt ylärekisterin staccatoissa hän pirskotteli vesipisaroita kaiken ylle. Suuren molliteeman työntyessä esiin Perryman loihti piirtoheittimelle tummanruskean saarekkeen, joka eteni ja suureni. Loppusointujen aikana kuvassa kulki planeettojen näköisiä palleroita.

Samanlainen vesiväritunnelmointi säesti konsertin muitakin teoksia. Skrjabinin Mustassa messussa heijastettu kuva oli rajattu naisen vartaloa muistuttavalla tavalla, ja käyttipä Perryman myöhemmin myös kahta piirtoheitintä, joiden kuvia hän heijasti ristiin. Kuivan sienen taputtelulla syntyi väripintaan jääkuvioita.

Vaikka konsertin kuvat syntyivät paikan päällä, hetken taika ei kääntynyt voitoksi, vaan hallitsemattomalta vaikuttavat siveltimenvedot, värien sattumanvarainen sekoittuminen ja pintojen kupliminen esti liukumisen teosten fantasiamaailmaan. Liikaa realismia? Ensi vuonna 80 vuotta täyttävä Norman Perryman on visualisoinut konsertteja pitkään ja on ilmeisen suosittu, mutta jos hänen nimensä seuraavan kerran tulee eteeni, en pyri paikalle.

Pierre-Laurent Aimard. Kuva: Marco Borggreve.

Tero Saarinen teki Frutti di maren

Perjantaina 31.8.2012 Juhlaviikoilla esiintyi Tero Saarinen ryhmineen Kansallisoopperan Alminsalissa. Illan teokset olivat ääninauhakollaashi Scheme of Things ja George Crumbin Vox Balaenae. Heti ensimmäisen teoksen käynnistyttyä ymmärsin olevani yhtä lailla valotaideteoksessa kuin nykytanssiesityksessä. Mikki Kuntun suunnittelema valaistus on niin luoksetulevaa ja ilmaisuvoimaista, että tanssijat vaikuttivat paikoin vain dynamisoivan valotapahtumia.

Scheme of Thingsissä oli kaksi vastakohtaista peruselementtiä: näyttämötilan valaisevat kylmänsävyiset heittimet ja taakse pystytetty pienistä polttimoista koostuva valoseinämä, kuin risti ilman poikkipuuta. Viimeksi mainitun värisävyt muuttuivat loppua kohti tulenpunaiseksi ja koko esitys päättyi alaspäiseen pisarointiin. Olin erottavinani teoksesta jonkinlaisen rakkaustarinan, jota hienosti vuorottelevat soolo-, pari- ja yhteiskohtaukset kuljettivat.

Väliajan jälkeen Tero Saarinen tanssi sooloteoksensa amerikkalaisen George Crumbin musiikkiin. Mikki Kunttu loihti näyttämölle useita toisistaan poikkeavia tilanteita musiikkiin erityisesti sopivia vedenalaisia maailmoja myöten. Lopussa valtameren alainen tunnelma levittäytyi katsomoon asti. Saarisen koreografia oli hyvin minimalistinen ja loi näyttämölle kalamaisen tunnelman, jota Erika Turusen suunnittelema natiseva kelmupuku vahvisti. Ikään kuin olisimme katselleet kiduksiaan haukkovaa luontokappaletta. Avanti!n muusikot soittivat Crumbin teoksen suurella ammattitaidolla, mihin lukeutuivat myös erilaisten vihellysten ja huutojen tuottaminen. Erinomainen kokonaisuus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti