perjantai 24. helmikuuta 2012

Oramon työvoitto jätti Wienin filharmonikot varjoonsa

Wienin filharmonikot. Kuva: Richard Schuster.

Eräs musiikkivuoden erikoisimmista konserteista koettiin tänä iltana Helsingin Musiikkitalossa. Orkesterilegenda Wienin filharmonikot pysähtyi maailmankiertueellaan Itämeren tälle laidalle soittamaan kolme Jean Sibeliuksen sinfoniaa. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä kapellimestari Lorin Maazelin sairastuttua johtajaksi oli hälytetty suomalaismaestro Sakari Oramo. Helsingin-konsertti merkitsi Oramolle samalla ensiesiintymistä tämän maailmankuulun orkesterin edessä.



Perjantai-iltapäivänä Oramo kohtasi orkesterin Helsingissä ja joutui käymään kolme Sibeliuksen sinfoniaa läpi vain kahdessa tunnissa. Valmistautuakseen koitokseen Oramo oli kuunnellut netistä Maazelin johtamia tulkintoja. ”Kokenut oopperaorkesteri osaa erilaisiin tilanteisiin valmistautua”, Oramo sanoi heti harjoitusten päätyttyä Ylelle antamassaan haastattelussa. Filharmonikot nimittäin koostuvat Wienin valtionoopperan muusikoista.

Silminnähden hyväntuulinen Oramo arveli, että Wienin filharmonikkojen suhde Sibeliukseen tarkoittaa lähinnä toista sinfoniaa ja viulukonserttoa. ”Seitsemäs sinfonia on ihan vierasta tavaraa suurimmalle osalle heistä.” Soolopasunisti oli kuitenkin britti ja soittanut seitsemännen sinfonian kuuluisia pasuunasooloja paljon.

Konsertissa kuultiin kolme Jean Sibeliuksen sinfoniaa peräkkäin ja vielä kronologisesti käänteisessä järjestyksessä. ”En ikinä itse suunnittelisi tällaista ohjelmaa”, Oramo sanoi ennen konserttia.

Teosjärjestys toimi – filharmonikoilla oli tekemistä

Harmi, ettei Oramo suunnittelisi tällaista ohjelmaa, sillä se toimi. En pane pahakseni, jos saman illan aikana kuulee yhdeltä säveltäjältä useamman teoksen. Järjestetäänhän sillä periaatteella isoja taidenäyttelyitäkin.

Etukäteen epäröin itsekin sinfonioiden esitysjärjestystä 7, 5 ja 1. Eteneminen seitsemännen sinfonian henkisyydestä venäläisvaikutteiseen romantiikkaan ei etukäteen kuulostanut hyvältä ajatukselta. Katin villat. Illasta muodostui upeasti nouseva kaari alun hankaluuksista ensimmäisen sinfonian pateettiseen kliimaksiin.

Jännitys oli käsin kosketeltavaa, kun Oramo muutamaa minuuttia yli 19:n asteli frakkipukuisten filharmonikoiden eteen. Seitsemännen sinfonian ensitahdit soivat varovasti ja yhteiset purkaukset tapahtuivat viipeellä. Orkesterin reaktionopeus Oramon lyöntiin vaihteli suuresti. Hidas tempo ja vaivalloisesti vuorottelevat teemat pelottivat. Brittipasunistin soolot olivat kuitenkin komeita ja filharmonikoiden kuuluisa jousisointi hurmasi.

Viidennen sinfonian alussa koettiin konsertin epäonnisimmat hetket. Huipennuksen vaskikirnut korvasivat kuitenkin sen, mitä alkupuolella menetettiin. Oramo teki kaikkensa, että sinfoniat olisivat syttyneet liekkeihin. Näin ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan, ja epäilys konsertin kokonaisannista kaihersi.

Väliajalla jututin muutamia yleisön joukossa istuneita RSOn muusikoita. Hekin olivat panneet merkille muusikoiden kompastelut vaikeiden stemmojen parissa. Oramon lyönti ja innostuneisuus herättivät silti suurta ihastusta. RSOlaisten mielestä hän oli niukasta harjoitusajasta huolimatta ehtinyt lyödä leimansa tulkintoihin. Oramon Sibelius-esitykset saattavat heidän mukaansa vaihdella suurestikin – esimerkiksi kiertueilla, joilla sama teos saatetaan soittaa useaan kertaan, ei ehdi kyllästyä.


Illan päätteeksi Oramo sai filharmonikot heittäytymään

Konsertin päätteeksi kuultu ensimmäinen sinfonia kruunasi illan. Olin ihmeissäni, sillä en ole oppinut arvostamaan tätä teosta, jossa Sibelius on vielä vahvojen venäläisvaikutteiden lumoissa eikä täysin hallitse suurmuotoa. Oramon ja Wienin filharmonikkojen tulkinta kohotti teoksen kuitenkin Wagnerin parhaiden säveldraamojen rinnalle.

Jo alun klarinettisoolo oli juovuttavan hieno. Orkesterin perinteisesti käyttämällä saksalaismallisella klarinetilla se kuulosti erityisen kuulaalta. Siitä lähtien orkesterin soinnissa kummitteli Richard Wagner - mietin kuumeisesti mistä se johtui - ehkäpä harmonioiden väliäänten korostuksesta, rohkeista vaskivälikkeistä tai hypnoottisesta ajanhallinnasta, jossa myös teemojen loppuihin syntyi viivyttelyn taikaa?

Hitaasta osasta Oramo teki vasemmalla kädellään täydellisen – puhumattakaan finaalin noususta, jossa hänestä kuoriutui se vanha tuttu heittäytyjä: se tapahtui siinä silmänräpäyksessä, kun hänen oikea jalkansa otti yhden vallattoman tanssiaskeleen. Orkesteri oli lämmennyt ja lähti johtajansa kelkkaan innostaen yleisön raikuviin suosionosoituksiin.

Illasta muodostui Sakari Oramon voitto. Hän joutui ottamaan vastaan valtavan haasteen, jossa yhdistyivät monet koettelemukset: niukka harjoitusaika, kotiyleisön odotukset ja debytointi orkesterilegendan edessä, joka oli ehtinyt harjoitella nämä ikoniset teokset aivan toisenlaisen johtajan kanssa. Ei siis ole ihme, jos filharmonikot itse jäivät tällä kertaa Oramon varjoon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti