lauantai 21. tammikuuta 2012

Barokki palasi Kansallisoopperan ohjelmistoon

Kleopatra krokotiileineen. Kuva: Heikki Tuuli.

Nyt se vihdoin on totta - Kansallisoopperassa esitetään barokkioopperaa vuosikymmenten tauon jälkeen. Barokkioopperan puuttumista laitoksen ohjelmistosta on jatkuvasti moitiskeltu, mutta en tiedä kuinka moni olisi aivan tällaista lopputulosta odottanut.

Teokseksi oli valittu barokkioopperoiden kuningatar, Georg Friedrich Händelin Julius Caesar, eli ”Giulio Cesare in Egitto”, kuten alkuperäisnimi kuuluu. Se on nykyään kaikkein esitetyimpiä lajinsa ja aikakautensa oopperateoksia. Handelin ooppera nousi suureen suosioon heti ensiesityksissään Lontoossa, mutta 1800-luvulle tultaessa se koki monen kaltaisensa kohtalon, ja jäi unohduksiin.

1900-luvulla levinneen historiallisen musiikin harrastuneisuuden myötä myös Julius Caesar kaivettiin esiin, mutta sitä esitettiin muunnellussa muodossa. Älkää siis ihmetelkö, jos eteenne tulee Dietrich Fischer-Dieskaun tai Georg Otsin levyttämiä aarioita, sillä alkuperäisiä kastraatto-osuuksia muokattiin tenorille, baritonille ja jopa bassolle sopiviksi.

Perusteos – riskitoteutus

Jos Kansallisoopperan teosvalinta oli riskitön, niin samaa ei voi sanoa ohjaajakiinnityksestä: Ville Saukkonen oli tehnyt barokkisuosikista sellaisen muotinäytöksen, että täystyrmäyksiä sopii odottaa. Itse pidän Saukkosen tyylistä ja etenkin hänen huumorintajustaan, joka hyväksikäyttää hulvattomia yllätyksiä.

Saukkosella vaikuttaa olevan luonnollinen, läpieletty suhde klassisiin oopperateoksiin. Genren ilmaisumahdollisuudet taipuvat hänen käsissään kuin muovailuvaha. Julius Caesarissa Saukkonen esittäytyi akvarellimaalarina: hän loi tunnelmia ja nosti yksityiskohtia esiin säästeliäästi.

Mukaan oli saatu valosuunnittelijatähti Patrick Woodroffe, jonka luomat valotilanteet seurasivat viisaasti musiikin juonta. Valoista ei tullutkaan ylimääräistä henkilöhahmoa, vaan klassisen draaman kuoro, joka pysytteli taustalla, mutta kertoi totuuden.

Kuva: Heikki Tuuli.

Lavastuksen lähes täydellisen puuttumisen korvasivat valojen lisäksi nousevat ja laskevat näyttämötilanteet, jotka ammensivat klassisesta ”tuonela-maa-taivas”-jaottelusta. Saukkosen mukaan tuomat yksityiskohdat olivat jälleen hykerryttäviä: nähtiin suutelevat niilinkrokotiilit, Asterix ja Obelix ja Vladimir Putinia muistuttava Caesar-patsas, joka viittasi Mozartin Don Giovannin komtuuriin.

Lavan tapahtumat olivat niukkuuden taidetta mutta kuitenkin täyteläisiä. Ihmistä oli kunnioitettu  parhaiden muotokuvamaalareiden hengessä ja eleet nousivat aina musiikin emootioista. Makaaberin rajoja koetelleet ruumiit ja kannibalismi sopivat teoksen estetiikkaan.

Suosikkiaariani ”Va tacito e nascosto” oli herkullisesti toteutettu. Taustalla esitetyt Caesarin murhayritykset epäonnistuivat yksi toisensa jälkeen, niin kuin epäonnistui myös aarian vaativa käyrätorvisoolo, jonka joku raukkaparka joutui nyt soittamaan luonnontorvella. Kiksejähän siinä tuli, mutta ei se mitään, sillä soolosta muodostui musiikillinen kuvajainen epäonnisille tappoyrityksille.

Laulajakiinnitykset vakuuttivat

Laulajista on nostettava esiin kaksi erinomaista tekijää: Jussi Merikanto Akillaksena ja Melis Jaatinen Sekstuksena. Merikannon äänessä kimmeltää nykyään vaikuttava aallonharjas. Melis Jaatisen mezzosopraano kulki juovuttavan vapautuneesti, ja hänellä oli poikkeuksellinen kyky eläytyä roolihahmonsa tunnetiloihin. Nähtiinkö tässä hänen kansallinen läpimurtonsa?

Italialais-israelilainen Claire Meghnagi teki huippusuorituksen Kleopatran roolissa. Kontratenoreista vahvemman korren veti Alon Harari Ptolemaioksen roolissa, jonka ääni kantoi salin hankalassa akustiikassa. Nimiroolin laulanut Franco Fagioli hurmasi monin paikoin mahonkisella soinnillaan. Hän oli kuvioinneissa hyvin taitava ja etenkin alarekisteri soi vaikuttavasti. Äänen fokus oli silti jollakin tapaa pielessä, eikä sitä aina kuullut orkesterin yli. Hänellä oli veitikkamainen tapa väännellä naamaansa. Se ei kuitenkaan johtanut tekstin parempaan kuuluvuuteen, vaan oli jo muodostunut osin maneeriksi, kuten parin pitkän äänen aikana saattoi todeta.

Howard Armanin johtama Helsingin barokkiorkesteri soitti monipuoliset orkesteriosuudet suurella ammattitaidolla. Jousisoinnissa oli paikoin ihanankarheita harmonioita.

Kokonaisuutena ilta oli antoisa, mutta lähes nelituntisena aariakavalkadina aivan liian pitkä. Vaikutelmaa kuvitetusta aariakonsertista tai muotinäytöksestä ei voinut välttää, enkä usko, että toisenlainen ohjaus voisi johtaa yhtenäisempään kokemukseen. Historiallisesti oikeutettua olisi muokata Giulio Cesaresta nykyaikaan sopiva koherentimpi esitysversio. Händel itse muunteli teoksiaan aina uusintaesityksiä varten – myös siksi, että maininta uudesta versiosta edisti lipunmyyntiä. Barokin ansaintalogiikasta voisi tulla osa teoksen kokonaistoteutusta nykyäänkin.

Kuva: Heikki Tuuli.

Händelin Julius Caesar Suomen Kansallisoopperassa 20.1.2012. Katso päivitetyt esitystiedot ja -ajat oopperan nettisivuilta http://www.ooppera.fi/.

3 kommenttia:

  1. "Valoista ei tullutkaan ylimääräistä henkilöhahmoa, vaan klassisen draaman kuoro, joka pysytteli taustalla, mutta kertoi totuuden." Miten hieno oivallus!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kiitos, kyseinen ooppera herätti kyllä ajatuksia.

    VastaaPoista
  3. Mutta mistä ohjauksen väkivaltaviihde- ja uutiskuvasto kumpusi ja mikä oli sen pointti? Tuleeko esityksestä kantaaottava sillä että siinä näytetään väkivaltaa, sotilaspukuja ja Yhdysvaltain lippu? En ihan vakuuttunut tästä ulottuvuudesta, jäi päälleliimattu vaikutelma. Mutta piirre oli niin hallitseva että se pitäisi ihan kuluttajavalistuksen nimissä mainita!

    Muutenkin ohjauksessa oli runsaahkosti ihmeellisiä yksityiskohtia, joiden tarkoituskin oli ilmeisesti olla summittaisen ja hatusta vedetyn oloisia. Tanssaavat Asterix ja Obelix? Krokodiilit? Urheiluasuinen Kleopatra? Haastetta tarkalle tulkitsijalle!

    Huomasin taas että oopperassa ohjaus häiritsee musiikkiin keskittymistä. Händelin panoksesta tykkäsin kovasti!

    VastaaPoista