perjantai 21. lokakuuta 2011

Oopperaohjausten karnevaali Kansallisoopperassa

Suor Angelica Suomen Kansallisoopperassa. Kuva: Heikki Tuuli.

Muistin viime viikolla, että tokihan Helsingissäkin on oopperatalo, ja läksin katsomaan siellä jo useamman kerran esitettyä kolmen oopperateoksen kokonaisuutta nimeltä Il Trittico. Nämä Giacomo Puccinin pienoisoopperat näin syyskuussa Lontoossa, joten oli mielenkiintoista katsoa, miten kolme eri suomalaisohjaajaa olivat tarinoita käsitelleet.

En tiedä, oliko kokonaisuuteen tarkoituksella sovellettu jakoa helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin, mutta jos ohjauksista pitäisi jonkinlaiset mainesanat valita, niin edellämainitut paikkakunnat sopivat mainiosti.

Puccinin alkuperäisjärjestys oli ollut Tabarro-Suor Angelica-Gianni Schicchi, mutta Kansallisoopperan versiossa ylikapellimestari Mikko Franck oli pannut Suor Angelican ensimmäiseksi. Onnittelut viisaasta päätöksestä.

Suor Angelica aiheutti kärsimystä

Ensimmäisenä nähty Johanna Freundlichin ohjaama Suor Angelica oli kärsimystä alusta loppuun saakka. Toteutuksessa ei kyetty käyttämään suuren näyttämön mahdollisuuksia lainkaan hyväksi. Valospotit oli otettu alussa avuksi, jotta katsoja tiesi missä tapahtuu.

Tuli todistetuksi se, että omenan kuoriminen ei näytä lavalla miltään. Keskelle oli istutettu puu, jossa istui ilvehtivä nainen (sanokaa ettei se ollut Neitsyt Maria!) Laulajaparat eivät oikein tienneet, miten liikkua ja mitä milloinkin hennoilla käsillään vääntelehtiä. Miksi kukaan ei liikkunut edes silloin, kun tieto ampiaisenpistoista saapui?

Sari Nordqvist pärjäsi ruhtinattaren roolissa. Vaan miksi hänelle ei ollut sommiteltu auktoriteettia: kummalliset mieskirjurit piti käskeä pois kolmella kädenliikkeellä?

Loppuun oli varattu todellinen mahalasku: vaeltajakansalaisilta paljastui kaikilta punainen harjastukka. ”Loppuisipa jo”, kiemurtelin katsomossa.

Suor Angelican osan laulanut Olga Romanko teki hyvää työtä, mutta äänellisesti hän ei tuntunut parhaalta valinnalta päärooliin.


Il Tabarro Suomen Kansallisoopperassa. Kuva: Heikki Tuuli.

Il Tabarro korvasi pettymyksen

Järjestyksessä seuraavana nähtiin Katariina Lahden ohjaama Il Tabarro, Viitta, jonka toteutus oli niukean nunnaohjauksen vastakohta. Työläisten maneereja oli jaksettu tutkia, samoin syrjähypyn huumaa. Mark Väisäsen lavastus oli kuin oppikirjasta: tasoja, kaiteita, pitkiä portaita ja lattialuukkuja.

Hieno yksityiskohta oli, kun unelmoiva Giorgetta kohotettiin nostolavalla hetkeksi irti maasta. Jenni Valorinnan videot tekivät monesta kohtauksesta yltäkylläisen tapahtumarikkaan ja niistä tuli hyvä vastakohta intiimien kohtausten paljaudelle.

Giorgettan roolissa loisti Elisabet Strid. Hannu Niemelä löysi itsestään pelottavan puolen, mutta Mikhail Agafonovin ääni ei aivan riittänyt Luigin mittoihin. Pidin taas Riikka Rantasesta (Frugola) - ja mikä upea miesääni kajahtikaan takanäyttämöltä? Se oli tenori Tuomas Katajala pienessä rakastavaisen osassa!

Loppuhuipennuksen orkesterinousu oli komea, samoin yleisöä kohti kääntyvät valonheittimet, joiden aikana taideteos katsoi hetken verran yleisöä. Hyvä!

Illan huipensi Gianni Schicchi

Viimeiseksi nähtiin Puccinin ainoaksi jäänyt koominen ooppera Gianni Schicchi, josta ohjaaja Ville Saukkonen oli loihtinut riemastuttavan spektaakkelin. Puhkesin jopa muutaman kerran spontaaneihin nauruihin - en muista tällaista Suomen Kansallisoopperassa koskaan tapahtuneen.

Buoso Donatista oli tehty kokaiiniin tuupertuva miljonääri, joka asui ylellisessä kattohuoneistossa. Lopussa häntä roikotettiin enkelinä Firenzen yllä. Esityksen aikana lavalla vierailivat jättimäinen kumikäsi, kolme megamunkkia, ruttonaamioiset lääkärit ja tennisasuiset lakimiehet.

Hanna Rantala lauloi suloisesti hitin ”O mio babbino caro”. Jukka Romu hykerrytti pienessä Spinelloccion roolissa.

Ville Saukkosen luoman loppuhuipennuksen ansiosta Kansallisoopperasta käveli hyvillä mielin yömyssylle. Kolmen oopperan aikana katsoja kulki kärsimyksen ja kiirastulen kautta ohueen yläpilveen.

Il Trittico Suomen Kansallisoopperassa 13.10.2011.

Gianni Schicchi Suomen Kansallisoopperassa. Kuva: Heikki Tuuli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti